Ms Tati ja meri

Ms Tati ei ole nähnyt niin kovin monia lentokenttiä, mutta hän on silti varma, että Simon Bolívarin kansainvälisellä lentokentällä Sierra Nevada de Santa Martassa on maailman kaunein lentokentältä näkyvä maisema.

Merenranta alkaa heti lentoaseman ikkunan takana. Sen näkee heti ensimmäiseksi, kun putkahtaa ulos lentokoneen putkesta aina vähän rasittavan lentomatkan jälkeen. Aallot. Kaukaisen horisontin. Myyntikojut ja rannalla kulkevat ihmiset.

Meri Karibialla ei ole sellainen kuin Suomessa. Ehkä sellaista merta ei ole missään muuallakaan. Niin kuin meri Portugalissa tai Irlannissa tai Islannissa on ihan omanlaisensa.

Karibian merenselkä Sierra Nevada de Santa Martassa on turkoosi, mutta rantautuvat tyrskyt sotkevat rannan hienoa hiekkaa niin, että aallot maata tavoittaessaan muuttuvat ruskeiksi. Aallot ovat vahvoja kuin hevoslaumat ja kaatavat helposti ihmisen. Paitsi surffaajan, jos hän on taitava.

Joka seitsemäs tai whatever aalto on muita suurempi. Ms Tati odotti tätä aaltoa epäuskon ja ihastuksen sekaisin tuntein. Kun se löi rantakivikkoon ja lähti perääntymään takaisin mereen, rannan tässä leikissä jo aikoja pyöristyneet kivet kiehuivat aallon kuohuissa kuin perunat kattilassa. Ms Tati olisi voinut istua kuuntelemassa tätä nyrkinkokoisten kivien kolinaa ja pulinaa vaikka viikon. Joka kerta, kun hän kuuli sen, lapsellinen ilo täytti hänet, ja hänen oli pakko nauraa.

Häntä nauratti myös, kun hiekan pienistä rei'istä tuli esiin pikkurapuja, joiden jaloista hädin tuskin jäi edes hipaisua hietikkoon, kun ne kävelivät. Joskus ravut paiskoivat kolonsa suulla hiekkaa ja pujahtivat sitten takaisin piiloonsa. Ne eivät vaikuttaneen kovin seuranhaluisilta ja olivat varmasti harmissaan tunkeilevista jättiläisvarpaista omalla asuinalueellaan.

Linnut olivat parempia jakamaan eivätkä piitanneet paljoa siitä, että ihmisiä törötti heidän maisemassaan. Ms Tati seurasi tummien lintujen hauskan lentoletkan menoa milloin mihinkin suuntaan meren yllä. Hän ei tiennyt, mitä lintuja ne olivat eikä koskaan nähnyt niiden pyydystävän mitään merestä. Ne lensivät jonossa ja siipien räpyttely eteni aaltomaisesti letkassa. Näytti siltä kuin edellisen linnun räpyttely olisi muistuttanut seuraavalle, että päästäkseen eteenpäin täytyy välillä liikutella siipiä. Usein ne myös lensivät siten, että edellisen ja seuraavan linnun välillä oli pieni korkeusero. Letka teki pientä siksak-kuviota mennessään.

Vain kerran yksi näistä suurinokkaisista linnuista ilmaantui rantaan yksinään. Se istui hetken puun oksalla ja antoi Ms Tatin rauhassa tarkastella itseään.

Rantakivikosta ja -hietikosta pisti vähän väliä esiin kaunis simpukankuori. Nekin olivat saaneet osansa aaltojen ja hiekanjyvien liikkeestä ja niihin oli kovertunut erilaisia reikäkuvioita. Ms Tati keräsi niitä muistoksi tutkittuaan ensin, ettei niiden sisällä enää ollut ketään asukasta.

- Näitä kannattaa kerätä muistoksi, koska nämä ovat kevyempiä kuin kivet!

Hän muisti matkalaukkujen tiukat painorajoitukset Kolumbian lentokentillä. Mutta kyllä hän onnistui simpukankuorillakin matkalaukkunsa painoa hiukan lisäämään. Jotain konkreettista ja kaunista hän halusi mukaansa muistoksi noista hetkistä.

Hotellin ranta oli rauhallinen. Siellä saattoi jopa viettää aikaa ihan omissa oloissaan, sillä hotelli oli pieni eikä se aina ollut loppuun bookattu. Omistajien koirat saattoivat ilmaantua valvomaan turvallisuutta ja henkilökunta kävi välillä varmistamassa, että kaikki oli hyvin.

Ms Tati otti mukavamman asennon puolivarjoisassa rantatuolissaan ja levitti naamaansa lisää aurinkovoidetta. Hän virittäytyi jälleen odottamaan seitsemättä aaltoa.