Ms Tati matkustaa

(Kuva: Tiina Paju) Asia on niin, että mikäli Ms Tati olisi tiennyt millaiselle päiväreissulle suuntasi mukavien ja virttyneiden kaupunkitennareidensa kärjet, hän ei olisi ikimaailmassa lähtenyt matkaan. Edes villit apinalaumat eivät olisi saaneet häntä jättämään Marrakeshin mukavuusaluettaan. Tosin hänellä kyllä oli eräänlainen aavistus asiasta, hän myönsi itselleen jälkikäteen. Matka Marrakeshin horisontissa siintäviä Atlas-vuoria kohti taittui miellyttävästi jo aamun suhteellisessa viileydessä aloitettuna. Opas Ibrahim oli vastassa ja aloitti viemällä heidät kotikyläänsä ja esittelemällä sen vanhimman, useita vuosisatoja vanhan talon, jonne he saivat kurkistaa sisällekin ja tuntea alkuiltapäivän kuumuudessa talon sisällä vallitsevan miellyttävän viileyden. Eikä ihme, että talossa oli viileää, sillä sen ruo’oista ja savesta tehdyt tukevat seinät olivat paikoitellen jopa metrin paksuiset. Ms Tati sai yhdessä muiden kanssa kuulla vuoriston berbereiden elämäntavasta

 (Piirros: Tiina Paju) Lintu lauloi suljettujen ikkunaluukkujen takana arabiaksi. Huoneessa oli pilkkopimeää lukuun ottamatta kahta kapeaa valoviirua oven ja ikkunan luukkujen raoista. Ms Tati ei ihan heti muistanut missä oli, vaikka heräämiseen olivat häntä pohjustaneet jo ensin mullahien rukouskutsut ja sitten lähitienoon kukkojen itsetuntoiset kiekaisut. Hän peseytyi ja sujahti kesämekkoonsa ja sandaaleihinsa. No alusvaatteisiin tietysti myös, mutta hieno nainen ei mainitse niitä erikseen. Koko riad nukkui vielä aikaisen sunnuntaiaamun rauhassa, kun hän avasi kitisevät paksut puuovet auringonvalossa kylpevälle patiolleen ja sulki ne saman tien takanaan. Hän hipsi hiljaa portaat alakertaan, käveli rakennuksen keskuspuutarhan läpi ja pitkin kapeaa, hämärää käytävää portille, johon hänellä oli avain. Naapurustossa oltiin jo hereillä ja ohikulkijat tervehtivät häntä. Hän oli ennättänyt vilkaista riadista saamaansa karttaa ja varmistaa osaavansa noutopaikalle, josta paika