Apinoiden kuningas Ouzoudin vesiputouksilla

(Kuva: Tiina Paju)

Asia on niin, että mikäli Ms Tati olisi tiennyt millaiselle päiväreissulle suuntasi mukavien ja virttyneiden kaupunkitennareidensa kärjet, hän ei olisi ikimaailmassa lähtenyt matkaan. Edes villit apinalaumat eivät olisi saaneet häntä jättämään Marrakeshin mukavuusaluettaan.

Tosin hänellä kyllä oli eräänlainen aavistus asiasta, hän myönsi itselleen jälkikäteen.

Matka Marrakeshin horisontissa siintäviä Atlas-vuoria kohti taittui miellyttävästi jo aamun suhteellisessa viileydessä aloitettuna. Opas Ibrahim oli vastassa ja aloitti viemällä heidät kotikyläänsä ja esittelemällä sen vanhimman, useita vuosisatoja vanhan talon, jonne he saivat kurkistaa sisällekin ja tuntea alkuiltapäivän kuumuudessa talon sisällä vallitsevan miellyttävän viileyden. Eikä ihme, että talossa oli viileää, sillä sen ruo’oista ja savesta tehdyt tukevat seinät olivat paikoitellen jopa metrin paksuiset.

Ms Tati sai yhdessä muiden kanssa kuulla vuoriston berbereiden elämäntavasta ja perhe-elämästä. Pojat jäivät aina vanhaan kotiinsa uuden perheensä kanssa, tytöt muuttivat miehensä kotiin. Veljeksiä ja sukupolvia perheineen saattoi elää yhdessä berberitalossa runsaasti, uusia huoneita rakennettiin usein heti sitä mukaa kuin perheeseen syntyi uusi poikalapsi.

- Nämä aukot tässä oven lähellä ovat ampuma-aukkoja. Jos kuljet täällä luvattomasti, täältä ammutaan. Kukaan ei kysy kuka olet ja mistä tulet, me ammumme kaikki ja keräämme ruumiit seuraavana aamuna.

- Ehhh. Että mitä?

Ms Tati havahtui naisemansipatorisista ajatuksistaan.

- No, on siitä tietysti jo kauan aikaa. Ei enää nyt.

Ibrahim väläytti säteilevän hymyn.

Pehmentävänä piirteenä sotaisten berbereiden elämäntavassa on, että jokaiseen taloon kuuluu oma puutarha. Siellä viljellään varsinkin erilaisia yrttejä, minttua tietysti ihan erityisen paljon, koska sitä kuluu teen valmistukseen runsaita määriä.

He kävelivät talolta jonkin matkaa ja alkoivat kuulla vesiputouksen äänen. Ouzoudin vesiputous on Victoria-putouksen jälkeen Afrikan toiseksi suurin vesiputous, kertoi Ibrahim. 

Kun he seisoivat putouksen yläjuoksulla, paikassa josta vuorilta kokoontuva vesi syöksyy syvään ja vehreään rotkoon, Ibrahim näytti kuinka suuri putous on ollut vielä jokin aika sitten. Nykyisen putouksen virtaukset ovat enää puroja verrattuna putoukseen voimiensa päivinä. Nyt ei kuitenkaan ollut tullut kunnon sateita kohta viiteen vuoteen.

He alkoivat laskeutua kohti rotkon pohjaa rinteessä, joka kasvoi täynnään oliivipuita. Puiden rungot olivat merkittyjä eri värein. Ibrahim kertoi värikoodeista, jolla viljelijät merkitsivät kylän yhteisellä alueella kasvavia puita omikseen. Järjestelmä kuulosti hiukan monimutkaiselta. Vähintäänkin yhtä monimutkaiselta kuin poromiesten korvamerkit.

- Se toimii kuitenkin. Ainakin siihen asti, että joku kyllästyy ja maalaa kaikki puut omikseen.

Ibrahim esitteli heille myös johanneksenleipäpuun, carob-puun, joka tekee syötäviä palkoja. Palkojen sisältä löytyy siemeniä, carrat. Koska puun siemenet ovat aina tarkalleen samankokoisia, riippumatta siitä minkä kokoisesta palosta ne tulevat, siemeniä on joskus keksitty alkaa käyttää punnitsemismittana. Yksi siemen, carrat, on yksi karaatti, jolla edelleenkin kautta maailman punnitaan jalokivet ja ilmaistaan kullan pitoisuus. Paloista voidaan tehdä suklaata.

Ms Tati oli vaikuttunut. Karaatit ja suklaa samassa puussa!

He jatkoivat matkaa ja rinne alkoi viettää enemmän alaspäin. Sieltä täältä kuului purojen solinaa. Siitä Ms Tatin vaikeudet pikkuhiljaa alkoivat.

Kosteat kohdat polulla olivat hyvin liukkaita ja rinne vietti yhä jyrkemmin alaspäin. Välillä polku kapeni hädin tuskin erotettavaksi. Puiden paljaiksi jääneet juuret olivat kivettyneet ryhmyisiksi kalliontapaisiksi möhkäleiksi polun varrelle.

Ibrahim tarjosi herrasmiehen ottein kätensä ja Ms Tati selvisi pahimmistakin kohdista. Viimeinen vaihe sai kuitenkin Ms Tatin kiljahtamaan:

- Tämä kyllä tappaa minut!

Eipä tapakaan, Ibrahim sanoi. Ja niin Ms Tati pääsi kuin pääsikin rotkon pohjalle muun ryhmän mukana, joskin hiukan tutisevin jaloin. Aah, nyt haluaisin istua pari tuntia katsellen tuota putousta, hän ajatteli.

Väärin. Ibrahimilla oli eri käsitys aikataulusta.

Rotkon pohjalle kertynyt vesi kimalteli turkoosin värisenä. He pääsivät katselemaan putousta suoraan sen alapuolelta ponttoniveneillä. Ms Tati sai kasteltua koko kolttunsa putouksen pärskeissä ja olo tuntui mukavan viileältä hetkisen aikaa.

Heti veneestä noustua Ibrahim johdatti heidät portaille, jotka nousivat heidän tulorinnettään vastapäistä rinnettä ylöspäin… ja ylöspäin. 

Niille portaille Ms Tati oli hyytyä. Hikoilevana ja hengästyneenä hän pysähteli tuon tuosta, kun muu ryhmä kirmasi portaissa ketterinä kuin lauma vuohia. Hänen astmansa muistutti itsestään pontevasti helteessä.

Sitten tapahtui jotakin, mikä pelasti Ms Tatin päivän. Ensimmäinen makaki-apina istui välinpitämättömän näköisenä portaiden kaiteella ja Ms Tati havahtui apinoiden läsnäoloon. Hän katseli porraskaiteen takaa rinteessä olevaa metsää ja näki kaikkialla makakeja viettämässä tavanomaista kesäpäiväänsä perhepiirissään. Kuka hiekassa vatsallaan loikoen, kuka puun latvuksissa sukien ja suittavana ollen tai leikkisästi toisiaan takaa-ajaen.

Ms Tati oli kyllä lukenut makakien olemassaolosta paikalla. Hän oli jopa varautunut asiaan ostamalla aamuaikaisin Marrakeshin medinan pikkumyymälästä matkaeväät, joissa olisi sopivasti jakamista: taateleita ja manteleita. Vielä putouksilla olevissa kojuissakin myytiin maapähkinöitä samaan tarkoitukseen.

Makakit olivat täysin välinpitämättömiä, kunnes Ms Tati kaivoi eväskäärönsä esiin. Ihana taateleiden tuoksu houkutteli nopeasti paikalle eväiden jakamisesta kiinnostuneita. Tässä vaiheessa Ms Tatin muu ryhmä oli jo kadonnut häneltä kauas näkymättömiin.

Ensimmäisenä paikalla oli iso uros, joka ajoi kaikki muut tiehensä. Myös kaksi pientä apinalapsosta, jotka ojensivat käsiään hellyttävästi. Ms Tatin kuitenkin onnistui sujauttaa salaa taateli edes toisen kätöseen.

Kun hän kumartui kassinsa puoleen, iso apina loikkasi hänen selkäänsä ja jäi istumaan harteille hänen kohottautuessaan pystyasentoon.

- Sinäkö olet kingi?

- Tämä nainen taatelipusseineen on nyt minun.

Apina ilmoitti muille, ja he uskoivat.

Ms Tatia kohtaan apina oli hyvin kohtelias, vaikka vähän hipelöikin hänen rintamustaan saadakseen paremman asennon ja nähdäkseen paremmin kuinka suuri taateliaarre Ms Tatin ruskeassa paperipussissa piili.

Ms Tati ojensi uudelle toteemieläimelleen taatelin toisensa perään pussistaan. Toinen tarttui niihin hienostuneen arvostavasti ja poisti syödyn taatelin kiven suupielestään huomaamattomasti kuin sukupäivällisillä. Sitä Ms Tati ei tosin voinut nähdä, mutta hän tiesi, koska oli ehtinyt nähdä eleen jo ensimmäisen taatelin syömisen yhteydessä.

Ms Tati yritti saada aikaan keskustelua uuden harteisiinsa kiinnittyneen ystävänsä kanssa, mutta tuli ehkä tehneeksi etikettivirheen esittämällä epähienotunteisen kysymyksen, eivätkö muutkin apinat saisi vähän maistaa. Sen jälkeen vastauksia ei enää kuulunut.

Hetken kuluttua Ms Tati sulki paperipussin. Apina ei tehnyt elettäkään poistuakseen, sillä se tiesi hyvin, että pussissa oli vielä jäljellä herkkuja. Lopulta Ms Tatin onnistui houkutella se taatelilla siirtymään takaisin kaiteelle.

Hän jatkoi portaiden nousua mukavan tapaamisen jälkeen huomattavasti ilahtuneena ja kevyemmin. 

Hetken kuluttua hän saapui juuri parahiksi yhdelle tasanteelle todistamaan näytelmää, jossa nuorelta turistitytöltä varastettiin koko pussillinen maapähkinöitä muutamalla ketterällä loikalla. Asia sai paljon julkisuutta rinteen äänimaisemassa sekä ihmisten että apinoiden puolella kaidetta.

Kohtauksen aikana Ms Tatia etsimään palannut toisen ryhmän opas kosketti hiljaa Ms Tatin olkapäätä ja osoitti hänelle kaiteen toisella puolella kaikessa rauhassa selin mekkalaan istuvaa suurta, komeaa, kirjavaturkkista urosapinaa, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota ympäristössään tapahtuvaan riekkumiseen. Se katseli alas rinnettä omia maitaan tyynenä kuin Buddhan patsas.

Tämä on se oikea kuningas, Ms Tati tiesi heti. 

Hän jäi hetkeksi seisomaan Kuninkaan viereen ja odotti, että tämä huomaisi hänet. Toki hän tunsi, että hänet huomattiin, mutta Kuningas ei millään tavoin ilmaissut asiaa. Iso apina ei myöskään ajanut häntä pois, tai ketään muutakaan sen puoleen. Ei hänen tarvinnut, sillä ei kukaan muu kuin Ms Tati, ehkä tyhmyyksissään, yrittänyt lähestyä häntä.

Juuri kun Ms Tati kääntyi jatkaakseen matkaansa, Kuningas sanoi päätään kääntämättä, hädin tuskin kuultavalla, hyvin matalalla äänellä ja hyvin hitaasti, jokaista sanaansa painottaen:

- Ylös ja alas… ovat vain lehtien havinaa.