Ihmiskunnan isoveljiä ja -siskoja tapaamassa

Ms Tati nojasi matkasauvaansa ja ähelsi rinnettä ylöspäin. 

Matkan alun joenuomien ja kivikoiden ylityksen ja vehreän viidakon jälkeen ylärinne oli punaista, kuivaa hiekkaa, joka vieri jalkojen alta rinteen jyrkkyydessä petollisesti. 

Matka oli kuitenkin sujunut helteestä ja Ms Tatin hengitysvaikeuksista huolimatta yllättävän mukavasti, sillä he pysähtyivät vähän väliä ja heidän erionmainen oppaansa näytti heille jotakin kasvia tai puuta polun varrelta ja kertoi mihin ja miten sitä ja sen osia ja hedelmiä käytettiin. Hankalan paikan tullen opas myös aina ojensi kätensä Ms Tatille ja auttoi hänet yli ja ohi hirvittävien rotkojen ja rinteen päätä pyörryttävien kapeiden kaistaleiden. 

Ms Tati löysi polulta harvinaisen kauniisti käpertyneitä ruskeita lehtiä. Hän ei onnistunut kuvaamaan niitä, koska kameran suljin ilmeisestikin oli liisteröity paikallisella maltaisella virvoitusjuomalla eikä kamera suostunut tarkentamaan pieniin kohteisiin. Hotellin Andrea kertoi, että Kolumbian alkuperäiskansoihin kuuluva Arhuaco-kansa käytti näitä lehtiä suitsukkeina pyhissä seremonioissaan.

Ms Tati innostui tästä tiedosta niin, että jaksoi vaeltaa hyvän tovin lähes tyytyväisenä, vaikka harmittelikin kaiken aikaa mielessään, ettei ollut ottanut taipaleelle mukaansa kunnollista määrää vettä.

He olivat matkalla tervehtimään Arhuaco-perhettä, jonka koti oli heidän hotellinsa lähellä olevan vuoren huipulla. Tai ehkä näitä Kolumbian kaikkialle ulottuvia jyrkkäseinäisiä, korkeita ja teräväkärkisiä kukkuloita olisi oikeampaa kutsua mäiksi, mutta Ms Tatin mielestä vuori kuulosti hienommalta, ja vuorista kaikki kyllä puhuivatkin. 

Monet Kolumbian alkuperäiskansoihin kuuluvista elivät juuri noilla vuorilla, ja siihen on historiallinen selitys. Alun perin laajemmalla alueella eläneiden kansojen elinpiiri kapeni ja he joutuivat vetäytymään vaikeakulkuisille vuorille, kun kolumbialaiset valtasivat heidän elinalueensa.

Perhe, jota he olivat matkalla tapaamaan, ei laskenut mailleen ketään muita vieraita kuin Ms Tatin hotellin kautta sovituille retkille tulevat. Siksi heidän pieni ryhmänsä tunsi itsensä etuoikeutetuksi saadessaan heiltä luvan tulla vierailulle. 

Ms Tati kuvitteli jo suorastaan itsensä kuin tutkimusmatkaajaksi viidakossa. Sillä erotuksella vain, että löydettävänä oli hän itse paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin alkuperäiskansa, joka oli varsin tarkkaan tiennyt koko historiansa ajan, missä oli. 

Hän oli nähnyt Kolumbian alkuperäiskansojen edustajia Sasaiman kylässäkin. Hän tiesi hotellin Andrean kertomuksen perusteella jo, että heitä oli alueella useampaa eri kansaa, ja he kaikki pukeutuivat valkoisiin vaatteisiin. Vaatetuksessa oli kuitenkin pieniä eroja, joiden perusteella kansat pystyi erottamaan toisistaan. Kuten esimerkiksi, että vain arhuacojen vaatteissa oli koristepistoja. Tämän lisäksi kansoilla oli niin erilaiset kielet, etteivät he kyenneet ymmärtämään toisiaan. Tämän Ms Tati oppi myöhemmin perheen kanssa keskustellessaan.

Vuoren perheen tilanne oli sikäli poikkeuksellinen juuri sillä hetkellä, että perheen isä oli mennyt sairaalaan leikkaukseen ja vain perheen äiti ja viisi lasta olisivat kotosalla heidän mennessään. Andrea oli kysynyt olivatko he varmoja, että haluaisivat kuitenkin lähteä vierailulle, koska perheen isä oli yleensä se, joka kertoi vieraille heidän kansastaan ja elämästään. 

- No, 

miettivät lähtijät. 

- Olisikohan aika kuulla jo perheen äidinkin tarinaa.

Huipun lähestyessä he saapuivat hyvin kapeaan kohtaan rinnettä kiertävällä polulla. Siitä aukeni huimaava näköala yli alhaalla levittäytyvien rinteiden merelle saakka. 

He pysähtyivät ihailemaan. Ms Tatin mielestä aivan liian pitkäksi aikaa, mutta muut olivat niin näköalan lumoissa, ettei heillä ollut mitään kiirettä poistua tuolta epämukavalta luonnon ja ihmis- ja eläinjalkojen muovaamalta hyllyltä. Ms Tati huokaisi helpotuksesta, kun matka vihdoin jatkui.

Koiran haukku tervehti heitä ja ilmoitti isäntäväelle heidän tulostaan. Heidän saattajanaan kulkeva hotellin rhodesiankoira tervehti iloisesti mitä ilmeisimmin jo vanhaa tuttavaansa, joka touhotti ystävällisin elein heidän luokseen rinnettä alaspäin kahistellen ja pöllytellen pudonneita lehtiä tullessaan. 

Kuljettuaan vielä jonkin matkaa ylöspäin koirat kintereillään, he näkivät äkkiä yläpuolellaan rinteessä kaksi pientä pörröpäistä, valkoisiin pukeutunutta hahmoa. Hahmot olivat hentoja, seisoivat vieri vieressä ja katselivat vakavina heidän varovaista etenemistään.

Ms Tati vilkutti ilahtuneena, mutta sai vastaukseksi vain yhä vakavana pysyttelevän katseen.

Sitten hahmot pyrähtivät juoksuun yläpuolellaan jatkuvaan rinteeseen. Toinen heistä nappasi maasta itseään pitemmän puunoksan, kohotti sen kevyesti ilmaan päänsä yläpuolelle ja otti mukaansa. Polttopuuksi varmaan, Ms Tati mietti. Puu ei näyttänyt hidastavan lapsen kevytjalkaista menoa, kun hän pyyhälsi paljasjaloin ja helmat liehuen matkaan.

Sana heidän tulostaan tavoittaisi muun perheen hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan jo toisten vartijoiden kautta.

Ensimmäiseksi he kuitenkin tapasivat siat ja aasin, jonka yksi jalka oli kipeänä. Vielä lyhyen nousun jälkeen he tulivat pienen talon läheisyyteen. Se oli kuitenkin kanoja, kukkoja ja mahdollisesti muita eläimiä lukuun ottamatta tyhjä, sillä perheellä oli tapana oleskella ja ottaa vastaan vieraansa aivan vuoren huipulla olevassa rakennuksessa, kuten Andrea tiesi kertoa.

Vielä yhden lyhyen nousun jälkeen he saapuivat perheen huimaan olohuoneeseen. 

Äiti ja tytär kehräsivät villaa ikivanhalla menetelmällä, pojat istuskelivat penkeillä. Ympärillä levittäytyi vehreä maisema merelle saakka ja leppeät tuulahdukset pitivät olon mukavana kuumassa säässä.

Rakennuksen toinen puoli oli ruokokaton alla, toinen avoin. 

Heitä tervehdittiin ystävällisesti. He sanoivat kaikille kädestä päivää. Ms Tatin piti luntata hotellista saamastaan pienestä sanastosta:

- Dusano!

Heidän oppaansa antoi perheen äidille Anitalle heidän pienet tuomisensa, jotka koostuivat riisistä ja muista ruokatarvikkeista. 

Ms Tati mietti:

- Kun on sellainen kauppamatka kuin täällä, tuollaiset tuomiset ovat varmaan kovin tervetulleita.

Hän muisti myös arhuacojen muulit, joiden he olivat yhtenä päivänä nähneet odottavan hotellin lähistöllä isäntäväkeään intiaanien vanhalla kulkutiellä. Muulit liikkuivat kaikkein ketterimmin rinnemaastossa. Niiden kanssa kotiin viemisiä ei tarvitsisi sentään itse kantaa.

Perheen äiti osoittautui puhuvan sujuvaa espanjaa, jota Andrea tulkkaisi heille. Kun he utelivat, mistä hyvä kielitaito oli peräisin, hän kertoi, ettei ole käynyt koulua, koska suhtautui lapsena ja nuorena kapinallisesti kaikkiin pakollisiin asioihin. Isä antoi itsepäisen tyttärensä pitää päänsä, mutta vaati että koulun sijaan tyttären on aina lähdettävä mukaan isänsä matkoille. Isä toimi kansansa luottamustehtävissä ja hoiti maaneuvotteluja kolumbialaisten kanssa, joita niihin aikoihin alkoi saapua ja asettautua Santa Martan vuoristonkin alueelle. Näissä neuvotteluissa aina mukana ollut tytär oppi kolumbialaisten kielen itsekseen.

Nauraen Anita kertoi, että suhtautui yhtä uppiniskaisesti myös naisten käsitöihin, joita nyt parhaillaan teki ja oli luvannut heillekin opastaa. Lapsena hän ei halunnut opetella naisten vaan miesten töitä, joissa sai käyttää voimaa ja jotka muutenkin olivat paljon mielenkiintoisempia. Lähellä naimaikää hän sitten huomasi, että kaikki muut tytöt osaavat, vain hän ei. Tämä kävi hänen sisulleen. Sisu ei antanut myöten myöskään tunnustaa asiaa äidille, vaan hän opetteli salaa itsekseen kehräämään ja kutomaan.

Ms Tati oli jo kovasti ihastunut Anitan persoonaan tässä vaiheessa. 

On aina mukava tavata eri tavoin kapinallisia ja fiksuja naisia, hän ajatteli, ja mietti, että myös Anitan vanhemmat lienevät viisaita ihmisiä.

Hän alkoi kysellä perheen ja lasten elämästä. Perheessä oli neljä poikaa ja yksi tytär. Mitkä Anitan mielestä olivat tärkeimmät asiat opettaa lapsille?

- Että he osaisivat pysyä turvassa ja suojata itseään. Viidakossa on monenlaisia vaaroja, jotka täytyy tuntea ja osata toimia niiden kanssa. Ja ulkopuolisessa elämässäkin on omat vaaransa. Ei ole hyvä antaa lasten ottaa liikaa vaikutteita oman kansan ulkopuolelta.

Tahtomattaan Ms Tati vilkaisi juuri hetki sitten Andrean kännykälle innokkaasti asettautuneita vanhimpia lapsia ja hymyili.

Miten lapset aikanaan löytävät puolisot? Onko se helppoa vai vaikeaa; kuinka paljon kontakteja muualla asuviin perheellä on? Ja voivatko lapset ottaa puolison muusta kuin omasta kansasta?

- Vain oman kansan jäsenen voi ottaa puolisoksi. Tai jos ottaa jonkun muun, jättää samalla kansansa. Näin on tapana. Se voi kuulostaa kovalta, mutta on välttämätöntä, jotta kansa voisi säilyä. 

- Arhuacoilla on tapana, että poikien isät katsastavat sopivan ikäiset tytöt pojilleen. Kun sopivan oloinen tyttö löytyy, saattaa poika muuttaa tytön perheeseen, jotta tyttö ja poika voivat tutustua kunnolla. Tämä tapahtuu jo aika pienenä. Jos kaikki sujuu hyvin, tyttö muuttaa sitten ajallaan pojan kotiin morsiamena.

Anitan ainoa tytär on nyt 8-vuotias. Anita ja hänen miehensä elävät itse rakkausavioliitossa ja Anita sanoi painavasti:

- En koskaan antaisi tytärtäni pois sillä tavalla! Hän menee naimisiin, jos haluaa. Mutta voi olla menemättäkin, jollei halua.

Vieraat tiesivät jo Andrean etukäteen kertomasta, että arhuacot ovat huolissaan ympäristöstä ja pitävät valtakulttuurin elämäntapaa vastuuttomana ja vahingollisena luonnolle. He pitävät itseään eräänlaisina ihmiskunnan isoveljinä, joiden tehtävänä on opettaa tietämättömämpiä elämään tasapainossa luonnon kanssa.

- Siksi varmaan mekin saamme tulla tänne. 

Ms Tati mietti.

Luonnossa on miehisiä ja naisellisia voimia, ja niiden on tärkeää olla aina tasapainossa, Anita sanoi. Muuten seuraa onnettomuutta. Arhuacot ovat herkkiä aistimaan luonnon tasapainon tai tasapainottomuuden, jopa saastuneisuuden. Heillä on pyhiä lähteitä, joiden vesi on ollut puhdasta aina. Jos tällaisen lähteen vesi joskus saastuu, siitä ei voi enää koskaan tulla pyhää lähdettä, jota kansa käyttäisi.

Ms Tatilla oli kielenpäällään kysymys, jota hän ei malttanut olla esittämättä, vaikkei se ihan varsinaisesti ollut kovinkaan arkielämänläheinen. Mitähän hän itse olisi mahtanut vastata, jos joku ulkomaalainen olisi kysynyt häneltä vastaavaa. Hän kysyi silti:

- Miten teidän kansanne ajattelee maailman syntyneen?

Anita näytti juuri niin ällistyneeltä kuin Ms Tati oli pelännytkin.

- Siis, tarkoitan, että kun esimerkiksi kristityt ajattelevat jumalan luoneen maailman ja siitä kerrotaan Raamatun tarinassa, niin onko teidän kansallanne jotakin vastaavaa tarinaa, jossa kerrotaan miten maailmasta tuli sellainen kuin se on?

Nyt Anita ymmärsi kysymyksen. Hän heitti sen edelleen vanhimmille pojilleen. 

- Te kun käytte kouluakin... 

Esikoinen on 13-vuotias ja seuraavana ikäjärjestyksessä oleva häntä ehkä noin vuoden nuorempi. Pojat keskustelivat hetken pohtivan näköisinä äitinsä kanssa.

Sitten Anita ilmoitti, että tämä kysymys jää kyllä heillä kotitehtäväksi. Hän aikoi kysyä asiasta isältään, joka asuu viereisellä vuorella, sillä ei ollut koskaan kuullut tällaisesta kertomuksesta ja halusi itsekin tietää, jos sellainen on olemassa.

Ms Tati ihaili Anitan kaunista tapaa vastata ja päätti keskittyä jatkossa hieman vähemmän vaativiin keskustelunaiheisiin kuin maailman synnyn selityksen pyytämiseen.

Hän tunsi kuitenkin valtavaa iloa siitä, miten luontevasti hänen isäntäväkensä alkoi pohtia asiaa ja ihmetellä kysymystä.

Nyt Ms Tati ehdotti, että isäntäväki voisi kysyä heiltäkin jotakin, mikäli halusivat tietää heistä. 

Anita miettii hetken ja kysyi sitten:

- Onko teidänkin maassanne vuoria niin kuin täällä?

Hän näytti kädellään ympäröiviä vuorenrinteitä.

- Meillä vuoret eivät ole ihan tällaisia. Ne ovat vanhoja ja pyöreitä. Vanhempia kuin nämä. Niistä tuli sileitä ja pyöreitä, koska kauan sitten kilometrien korkuinen jää peitti ne ja kun jää lähti liikkumaan, se jyräsi vuorista ison osan mennessään.

Anita katsoi heitä epäuskoisena. Ms Tatilla oli vaikeuksia selventää vastauksensa pitkää aikaperspektiiviä, jolla hän puolusteli kotimaansa vuorten pienuutta. Jotenkin hän kuitenkin onnistui siinä.

Sitten he kuitenkin ottivat esiin uuden, hämmentävän asian kotimaastaan.

- Me tulemme maasta, jonka pohjoisosassa ei tähän aikaan vuodesta nähdä aurinkoa ollenkaan. Aurinko ei nouse pariin kuukauteen ja ulkona on pimeää ja kylmää. Kesällä taas aurinko ei pariin kuukauteen laske ollenkaan vaan paistaa öisinkin.

Syvä myötätunto ilmaantui Anitan katseeseen. Hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Voiko noin todella olla jossakin?

- Jos näin tapahtuisi täällä, minä pelkäisin. Ja miten ihmiset osaavat mennä nukkumaankaan!

Keskusteluun puuttui monta ääntä ja sen espanjankielinen osuus jatkui pitkään. Oppaan kädet näyttivät, miten maapallo on kaltevassa asennossa aurinkoa kiertäessään, koululaisetkin keskustelivat mukana innokkaasti.

Ms Tati ajatteli yhtäkkiä kaikkia maailmalla käymiään keskusteluja eri maiden eroista. Hänestä tämä oli virkistävin kaikista sellaisista keskusteluista. Hän ei ollut koskaan kokenut niin intensiivistä kiinnostusta ja yritystä ymmärtää toisen elämäntilannetta.

Heidän innokkaasti jutellessaan hankalaa polkua ylös heidän luokseen oli noussut useampikin tulija. Rinteillä aikaisemmin laiduntaneet naudat olivat yksi toisensa perästä tulleet katsomaan, keitä vieraat olivat ja liittyneet seurueeseen. Kukaan ei hätistänyt niitä pois. Ne saivat olla mukana siinä kuin koiratkin.

Anita näytti heille vielä yksityiskohtaisesti ja kädestä pitäen kuinka lankaa kehrätään ja miten Kolumbiassa laajassa käytössä olevien kudottujen kassien neulos syntyi suurella parsinneulalla. Ms Tati ei tiedä, mitä sanaa menetelmästä pitäisi käyttää kudonnan sijaan, mutta englanniksi kaikki puhuvat tässä yhteydessä kudonnasta.

Anitalla oli myynnissä kasseja ja rannekoruja ja he tekivät pieniä ostoksia. Myöhemmin Bogotassa Ms Tati kuuli, että näin tehdyt kassit "kestävät ikuisuuden".

Kun Ms Tati hyvästeli perhettä, hän pyysi Andreaa kääntämään kuinka hänelle oli ollut suuri kunnia saada tulla heidän vieraakseen. Andrea käänsi ja Anita vastasi hymyillen:

- Tule milloin vain uudelleen.

Kun Ms Tati suuntasi pienen ryhmänsä kanssa jälleen helteestä haparoivat askeleensa alaspäin rinnettä, hänellä oli tunne, ettei hän tule koskaan unohtamaan käyntiään tällä vuorenlaella.