Ms Tati saapuu Killarneyhin

Junan käytävällä paikkaansa etsivä Ms Tati hieman hätkähti nähdessään koko nimensä komeilevan Fuinneog / Window 61 -paikan yläpuolella olevalla diginäytöllä.

Irlantilaiset eivät kaipaa matkustaa incognito, heille tällainen julkisuus sopii, eivätkä he koe sen loukkaavan yksityisyyttään. Toisin kuin esimerkiksi henkilöllisyystodistusten, joita maassa ei ole saatu otettua käyttöön, kuten ei Englannissakaan, koska ne taas ovat loukkaus yksityisyyttä kohtaan.

Ikkunapaikka oli Ms Tatille mieluisa ja tyytyväisenä hän pani myös merkille, että uuden oloisen junan istuin oli oikein mukava. Hän otti esiin asemalta ostamansa matkalukemiset, kaksi irlantilaista sisustuslehteä, ja syventyi selaamaan niitä samalla kuvitellen miltä vaunussa istuvien ihmisten kotona mahtaisi näyttää.

Muutaman asemavälin jälkeen hän sai seuraa. Nuori Corkiin matkaava nainen tervehti ja istuutui hänen viereensä. Kun he olivat istuneet jonkin aikaa kumpikin omissa oloissaan, nainen rikkoi hiljaisuuden.

- Anteeksi; oletteko designer?

- Minäkö? En toki, miten niin?

Nainen osoitti hänen lehtiään.

- Minusta on vain niin mukavaa jossakin maassa käydessäni vähän selailla sisustuslehtiä. Vähän niin kuin saisi jonkinlaista käsitystä siitä, miten ihmiset elävät. Vaikka liian samanlaisiahan nämä sisustukset nykyään ovat vähän joka puolella…

Ennen kuin nainen ennätti vastata, konduktööri ilmaantui paikalle kysymään matkalippuja. Nuori nainen näytti lippunsa ja Ms Tati alkoi etsiä omaansa.

Hän tutki käsilaukkunsa ja siirtyi sitten etsimään naulassa roikkuvan takkinsa taskuista. Sieltäkään ei lippuja löytynyt.

- Hyvänen aika sentään, mihin minä ne nyt kerkesin hukata?

Hän katsoi vähän hätääntyneenä konduktööriä, joka hymyili rauhoittavasti ja sanoi, ettei ollut mitään kiirettä, hän voisi tulla kierroksensa jälkeen kysymään uudestaan, niin madamella on aikaa etsiä rauhassa.

Ms Tati huokaisi kiitoksensa konduktöörille ja pahoitteli vierustoverilleen, että hänen varmaan pitäisi ottaa alas matkalaukkunsa, jos hän vaikka olisi tullut laittaneeksi lippunsa sinne. Nuori nainen oli myötätuntoinen ja siirtyi käytävälle odottamaan. Matkalaukussakaan ei ollut lippuja. 

Liput löytyivät kuitenkin, kun Ms Tati oli kertaalleen vielä tutkinut käsilaukkunsa nostellen sieltä tavaroita ulos yksi toisensa jälkeen ja muistanut sitten, ettei ollut vielä tarkistanut mekkonsa taskuja. Siellähän liput olivatkin.

Viiden tunnin matka Kerryn maakuntaan ja Killarneyn kaupunkiin taittui mukavasti, vaikka Ms Tati olikin hiukan pettynyt siihen, että junan ikkunoista näkyi enimmäkseen pusikoita. Missä Irlannin kuulut avarat maisemat?

Sen sijaan hän sai vierustoveriltaan vinkkejä, missä kaikkialla Irlannissa kannattaisi matkustaa. Corkissa nyt ainakin.

Yhdellä pienellä asemalla oli vastaanottokomiteana rauta-aidan takaa asemalaiturille katseleva hevonen. Meillä hevosia ei päästettäisi näin lähelle asemaa, Ms Tati mietti. Nehän voisivat vaikka häiritä jotenkin. Hän ei kyllä pystynyt keksimään miten. Ehkä ne itse häiriintyisivät, hän sitten keksi.

Cill Áirnen asema tuli viimein vastaan ja hän nousi junasta muutaman muun matkustajan kanssa. Hän tavaili hyvän tovin aseman iirinkielistä nimeä asemakyltistä ja mietti miten se lausuttaisiin ja kuinka paljon se eroaisi kaupungin englanninkielisestä ääntämyksestä. Ajatella, jos täällä olisi vain iirinkieliset kyltit!

Asemalta kävellessään hän saapui ensimmäiseksi hulppean Malton-hotellin eteen. Köynnöksiin verhoutunut viktoriaaninen kaunotar avasi sylinsä loistoautolla tulevan pienen perheen saapuessa. Katsellessaan perheen katoamista ovimiehen saattelemana hotellin upean pylväikön kehystämästä ovesta Ms Tati tuli yhtäkkiä kiusallisen tietoiseksi siitä, että seisoi siinä portaiden edessä ryppyisissä matkavaatteissaan ja mukavissa kävelykengissään mukanaan matkalaukkunsa ja olkalaukkunsa, puristaen kädessään tulostetta, josta hänen oman, huomattavasti vaatimattomamman majapaikkansa sijainnin pitäisi selvitä.

Hän jatkoi eteenpäin ja suunnisti kadulle, joka ainakin asemalta katsoen vaikutti kaupungin pääkadulta. ”Kahdeksan minuuttia kaupungin keskustasta”, hän luki majapaikkansa esitteestä ja käänteli mietteissään esitteeseen painettua yksinkertaistettua karttaa. Minne suuntaan?

Hän kiskoi laukkua perässään ja kokeili paria suuntaa. Palasi sitten takaisin ja otti taksin, pahoitellen heti istuutuessaan, että matka on varmasti todella lyhyt, mutta kun ei nyt vain tunnu löytyvän… Kuljettaja naurahti eikä häntä näyttänyt haittaavan, että matka jäi pariin minuuttiin.

- Tämä näkymähän on ihan kuin Twin Peaksista.

Ms Tati katseli majapaikkansa ohi, tietä, joka jatkui kohti taustalla siintäviä vuoria. Kuljettajaa nauratti, mutta Ms Tati epäili hänen olevan liian nuori tietämään, mikä Twin Peaks ylipäätään oli.

Castle Lodgen aulan tiski oli tyhjä. Aula näytti englantilaisesta dekkarista peräisin olevalta maalaistalon olohuoneelta kukkamaljakoineen, pitsiliinoineen ja vanhoine huonekaluineen. 

Odoteltuaan hetken Ms Tati soitti tiskillä olevaa kelloa ja sai huoneensa avaimet. Hän kiipesi matkalaukkunsa kanssa hikisenä kapeat portaat ja pääsi mukavaan ja viihtyisään huoneeseensa, josta aukesi näköala, jossa lähinnä olevien rakennusten takaa näkyi lisää vuoria.

Nyt maistuisi kyllä ruoka, ajatteli Ms Tati ja kaivoi matkalaukusta villatakkinsa siltä varalta, että illemmalla tulisi viileämpää.

Killarneyn kaupunki oli kuin turistiesitteestä. Kauniita värikkäästi maalattuja pieniä putiikkeja vierekkäin viihtyvien kaksikerroksisten talojen alakerroissa. Kodikkaita pubeja, joista kantautui ulos asti irlantilaismusiikki. ”Kilkutusmusiikki”, muisti Ms Tati dublinilaisen taksinkuljettajan sanoneen. ”Pidät siitä kaupungista varmasti. Siellä on joka kulmassa pubeja, jotka soittavat sitä kilkutusmusiikkia.”

Mistähän mies arvasi, että tykkään kilkutusmusiikista, Ms Tati mietti. Varmaan hänen mielestään kaikki turistit tykkäävät.

Ainoa turistiesitteestä poikkeava seikka oli kaupungin valtaisa automäärä. Liikenne jyräsi pieniä kapeita, kylämäisiä katuja pitkin taukoamattomana virtana. Täällä varmasti jokaisella oli auto.

Kierreltyään jonkin aikaa Ms Tati oli enemmän kuin valmis syömään illallisensa. Kuitenkin hän sattui houkuttelevan kahvila-konditorian eteen ja päätti kurkistaa sisään, jos vaikka innostuisikin syömään ensin jälkiruuan.

Paikan houkuttelevuus katosi saman tien, kun hän pääsi sinne sisään. Asiakkaat istuivat ja tupakoivat, ja paikan ominaishajusta saattoi päätellä, että sitä oli tehty paikassa päivittäin vuosikausia, luultavasti -kymmeniäkin. 

Ms Tati loi haikean katseen leivonnaisiin, mutta kääntyi ympäri. Ovi ei kuitenkaan auennut. Hän työnsi ensin ja veti sitten. Kahvilan ja kadun väliseen pieneen eteiseen ilmaantui vanhempi rouva, joka alkoi viittilöidä hänelle käsimerkein. Vihdoin Ms Tati älysi vetää ovesta kunnolla.

- Kultaseni, sinun on täytynyt olla edellisessä elämässäsi Saaban kuningatar.

Nainen taputti häntä olkapäälle myötätuntoisesti. Ms Tati nauroi hänen kanssaan. 

Kadulle astuessaan hän ajatteli:

- Väärään suuntaan aukeavat ovet vievät minulta itseluottamuksen ihan täydellisesti.

Erinäisten Steak House -ravintoloiden ohi käveltyään hän löysi paikan, joka näytti siltä, että sieltä voisi saada myös kasvisruokaa. Ruokalista ei ollut pettymys.

- Olisiko teillä jotain paikallista olutta, mikä sopisi ruuan kanssa?

Tarjoilija näytti ilahtuneelta.

- Meillä on juuri sopivaa. Se on kevyt, vaalea lager, joka on tehty Kerryn lähdeveteen ja siinä on aavistuksen hunajainen maku.

Tarjoilija toi oluen heti ja kävi hetken kuluttua kysymässä miltä se maistui.

- Tämä on juuri minulle sopivaa. Raikasta.

Ms Tati nautiskeli oluestaan. Juuri minulle sopivaa, eli siis sellaista, jolle oluentuntijat eivät luultavasti antaisi mitään arvoa, hän ajatteli.