Ms Tati viettää Bloomsdayta

Ms Tati saapui Dubliniin syntymäpäivänään, 15. kesäkuuta.

Syntymäpäivät ovat ikäviä muistutuksia vanhenemisesta ja siitä, että elämässä tulee juhlittua loppujen lopuksi aina liian harvoin. Siksi syntymäpäivien juhliminen tuntuu… noh, jotenkin tarpeettomalta.

Taksi löysi hotellin keskustasta helposti. Kiviportaat ja tummat ovet niiden yläpäässä. Tyttö puhui eloisasti puhelimeen vastaanotossa samalla kun katseli, miten Ms Tati yritti päästä sisään heiluriovien välistä.

Ms Tati esitti kopion huonevarauksestaan. Tyttö vilkaisi sitä ja kysyi:
    

       - Haluaisitteko mieluummin huoneen täältä alakerrasta? Meillä ei ole hissiä.

Ms Tati kiitti ja otti iloisena vastaan tarjotun vapautuksen portaissa kiipeilystä.

Huone oli pitkänomainen ja sen pitkällä seinällä oli kaksi sänkyä peräkkäin. Niiden välissä oli pieni seurusteluryhmä, pöytä ja kaksi tuolia, vastapäisellä seinällä suuri vaatekaappi ja peili sekä ovi kylpyhuoneeseen. Taulu esitti jotakin tuntematonta kaupunkinäkymää ja tv oli kiinnitetty seinään korkealle. Ikkunasta näkyi vastapäisen talon seinä.

Tyytyväisenä Ms Tati pani merkille teenkeittovälineet, jätti matkalaukkunsa koskemattomana lattialle ja laittoi heti teeveden kiehumaan. Teetarviketarjottimelle oli aseteltu kauniisti irlantilaisia voipikkuleipiä.

Aah, tästä tämä loma alkaa pikkuhiljaa kehittyä, ajatteli Ms Tati, istui nojatuoliin, potkaisi kengät jalastaan ja veti toisen nojatuolin lähemmäksi saadakseen lepuuteltua jalkojaan sillä.

Teen ja pikkuleipien syömisen jälkeen hän oli valmis purkamaan matkalaukkunsa ja lähtemään iltakävelylle kaupungille.

Ulkoportailla jälleen seistessään hän päätti käydä ensimmäiseksi katselemassa hieman tarkemmin kirkkoa, jonka muisti nähneensä taksin ikkunasta juuri ennen perilletuloa. Kirkko oli osittain paketissa korjausten vuoksi. Se oli tehty harmaasta kivestä ja siinä oli suippoja torneja ja suippenevia ikkunoita. Rakennusteline kirkon tornissa näytti siltä kuin jokin jättiläishyönteinen olisi aloittanut kotelokehtonsa kiinnittämisen torniin.

Ms Tati kierteli kirkkoa mietteissään ja pysähtyi sitten tarkastelemaan koristeellista katuvaloa keskittyneisyydellä, joka on ominaista vain turistille hänen katsellessaan ensimmäistä uudessa paikassa huomionsa vanginnutta kohdetta.

Hetken kuluttua Ms Tati oli matkalla O’Connell Streetiä alaspäin. Mennessään hän pani hajamielisesti merkille muun muassa, että kaupungilla oli kelloja runsaasti, toisin kuin monessa muussa kaupungissa nykyisin. Huutavan miehen patsas vangitsi hänen huomionsa. 

Pääsiäiskapinallinen, hän ajatteli. Melko varmasti pääsiäiskapinallinen. Ja vain työmiehellä voi olla noin valtavat kourat.

Isompi patsas kadun varrella oli sekin rakentajahyönteisten invaasion kohteena, mutta taivaita kohti töröttävässä korkeassa neulassa ei sen sijaan ollut juurikaan tarttumapintaa. Sitä paitsi se näytti sangen uudelta ja modernilta. 

Mitenkähän ne tämän sitten korjaavat, Ms Tati mietti. Varmaan niin kuin lipputangon, laskevat tämän pitkäkseen tuohon kadulle.

Hän käveli O’Connellin sillalle asti ja jäi hetkeksi katselemaan veden yli. Ihmisiä, jotka kävelivät joen rantaa miellyttävän lämpimässä kesäillassa ja puhuivat toisilleen.

Hän katsoi myös taakseen O’Connell Streetiä. Tämä on varmaan Dublinin Mannerheimintie, hän mietti. Satakunta vuotta sitten verisesti kukistetun pääsiäiskapinan ja itsenäisyysmiehen Daniel O’Connellin muistoksi nimetyt silta ja katu, kadulla O’Connellin patsaan lisäksi toisen pääsiäiskapinallisen patsas.

Hotellihuoneeseen palattaessa hänen kännykkänsä soi. Veli soitti onnitellakseen syntymäpäivästä ja kysyi: 

- Olitko juhlimassa?

Hän kysyi sitä melkein joka vuosi. Heidän perheessään ei juuri ollut harrastettu syntymäpäivien juhlimista.

Seuraavana aamuna Ms Tati oli hyvin tietoinen, että oli Bloomsday, Joycen intomielisten lukijoiden Odysseus-vaelluksen päivä. Samoin myös siitä, ettei ollut koskaan saanut James Joycen Odysseusta luettua loppuun, vaikka se edelleen nökötti leveäselkäisenä ja itsetietoisena hänen kirjahyllyssään. Kirjan alun hän sen sijaan muisti edelleen aika hyvin, vaikka lukemisesta oli jo kymmeniä vuosia. 

Hän rohkaisi itseään tällä muistolla suunnistaessaan pelkän teekupillisen voimalla, mutta määrätietoisena, kartta kädessään kohti hotellinsa läheisyydessä sijaitsevaa James Joyce -museota.

Museokadulle kääntyessään hän arvasi jo kaukaa, millä kohtaa museo oli. Sen edessä seisoi ihmisryhmiä, naiset pitkissä hameissa ja miehet kesäpuvuissaan olkihatut päässään. Paikalla oli myös kuvausryhmä, varmaankin televisiosta.

Kun ryhmät lähtivät lipumaan Ms Tatin tulosuuntaan, hän pujahti museon ovesta sisään ja päätyi myymälään, jonka ovella istuva mies huomautti, että museo aukeaisi vasta iltapäivällä. Kauppa kyllä oli auki.

Herramunjee, Ms Tati ajatteli, vaikkei sanonutkaan mitään ääneen. Mitä järkeä on avata museo vasta iltapäivällä? Juhlakalun museo hänen juhlapäivänään.

Sen sijaan, että olisi ryhtynyt epähienosti kritisoimaan paikallisia käytäntöjä, Ms Tati keskittyi tutkimaan museokaupan antia. Hän löysikin hyllystä itselleen mainiosti sopivan kirjan James Joyce - The Essential Works in one sitting. Hän osti ja sujautti vain vähän tulitikkuaskia suuremman kirjan käsilaukkuunsa.

Museolta poistuessaan Ms Tati ajatteli antaa jalkojensa johdatella itseään minne huvittaa. Tiedän, että keskusta on tuolla suunnalla, hän mietti. Kunhan kuljen kutakuinkin sitä kohti niin päädyn varmaan jonnekin kiinnostaviin paikkoihin. Mikäs kiire tässä lomalla on.

Kaksi tuntia myöhemmin Ms Tati tajusi todennäköisesti olevansa väärällä puolella jokea ja keskellä toimistokortteleita, ja kävelevänsä ohi oudon tyhjältä näyttävän upouuden kauppakeskuksen, matkalla katselemaan joen rannassa askaroivia nostureita. No onhan tämäkin tietysti aika kiinnostavaa, hän ajatteli.

Häntä vastaan käveli nainen, joka tervehti ystävällisesti, kurottui luottavaisesti häntä kohti ja kysyi:

      - Can you tell me where is Fairy Man’s puppy?

En usko, että hän oikeasti kysyi noin, Ms Tati päätteli, vaikka uskoikin vahvasti eläinystävien muodostavan eräänlaisen sadunomaisen ja maailmanlaajuisen sisar- ja veljeskunnan.

   - Olen pahoillani, olen turisti ja täällä ensimmäistä päivää…

Nainen kiitti ja jatkoi matkaansa eri suuntaan kuin Ms Tati. 

Jonkin ajan kuluttua Ms Tati huomasi tulleensa sillalle, jonka toisella puolella komeili paloautonpunaisella maalattu iso pubitalo Ferryman.

Ahh! Ms Tati ajatteli, vahinko! Hän meni nyt kyllä ihan väärään suuntaan ja joku häntä tuolla varmaan odottaa.

Pieneksi hetkeksi Ms Tati pysähtyi sillalla kuulostelemaan jo särkeviä jalkojaan ja silmäilemään mietteliäästi Ferryman’s Pubia. Sitten hän piristyi ja sanoi itsekseen: 

- En ole edes vielä syönyt aamiaista. Mitä jos söisin sen jossakin vähän enemmän keskustassa.

Lounasaikaan pitkästi iltapäivän puolella hän istui mukavassa ruokaravintolassa syömässä italialaistyyppistä ruokaa ja juomassa irlantilaista olutta. Ruoka maistui taivaalliselta muun muassa yhden Bloomsday-kirkkokonsertin ja sen edelleen puuttuvan aamiaisen vuoksi, ja osittain myös siksi, että sitä syödessään saattoi niin ihanasti lepuuttaa jalkojaan.

Konsertissa, joka oli ollut kaunis, nautittava ja ilmainen, Ms Tatille ei ollut selvinnyt oliko kyseessä muuten tavanomainen kirkkokonsertti, joka oli liitetty Bloomsdayn ohjelmaan (konsertista oli ovella mainos, jossa sanottiin sen olevan Bloomsdayta, mutta hän ei ollut jaksanut lukea siitä muuta kuin otsikon halutessaan nopeasti istumaan) vaiko konsertti, jossa esitettiin mahdollisesti Joycen kirjoittamiin teksteihin sävellettyjä lauluja. 

Laulujen kansanlaulunomaisuudesta hän päätteli, että ehkäpä oli kyseessä konsertti, jossa esitettiin viime vuosisadan alussa tunnettuja sävelmiä. Sanoista hän ei valitettavasti saanut juuri mitään selvää, mikä tavallaan palautti hänen mieleensä kokemuksen Joycen Odysseuksen lukemisesta.

Mikähän loppujen lopuksi sai kirjailijan, joka kykeni niin täydellisen hiottuun kerrontaan kuin Dublinilaisia kirjoittanut Joyce, riehaantumaan kokeiluihin, jotka psykedeelisyydessään ohittavat myöhemmät hippierunoilijatkin, Ms Tati mietti oluenloppujaan hörppien. Niin tylsiin kokeiluihin.

Ravintolan avoimesta suuresta ikkunasta hän näki iäkkään, Bloomsday-asuihin sonnustautuneen pariskunnan astuvan ulos ravintolaa vastapäätä olevasta optikkoliikkeestä. Minun pitäisi mennä kysymään sitä heiltä, he tietävät.