Teatterikriitikot

Matkalla teatterista kotiin, juuri sopivasti ennen metroon menoa, on Rautatieasemalla uudehko panimoravintola Kellotorni. Se näytti kutsuvan istahtamaan hetkeksi, kun Ms Tati asteli asemalle juuri näkemäänsä näytelmää vielä miettien ja sen tunnelmissa eläen.

Hän valitsi tiskillä runsaasta itselleen ihan uusien olutmerkkien valikoimasta kevyen lagerin ja kantoi juomansa pöytään. Viereisessä pöydässä istui ehkäpä hänen ikäänsä lähestyvä pariskunta, joka jostakin syystä tunnisti teatterista palaavan ihmisen jo ulkonäöltä ja kysäisi vain varmistaen: "Teatteristako tulet?" Saatuaan nyökkäyksen vastaukseksi he jatkoivat: "Saako olla utelias ja kysyä, mitä pidit?"

"Ai tekinkö tulette teatterista?"

Pariskunta katsoi Ms Tatia odottavasti, ja hän puhkesi puhumaan ääneen juuri miettimiään ajatuksia: "Kyllä täytyy sanoa, että se oli vaikuttavin näytelmä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt. Tampereen työväenteatterin Helene oli myös vaikuttava, mutta tässä se yhteiskunnallisen ja historiallisen sisällön paino vielä lisäsi merkitystä..."

Mies ja nainen katsahtivat toisiaan. 

"Ja meidän mielestämme oli ihan kamala! Ei mitään tunteita herättänyt. Ei naurua, ei itkua, ei minkäänlaista samastumista", nainen sanoi, ja mies lisäsi: "Siitä oli tehty ihan kuin sirkusta. Tanssinumeroita sen kaiken kauheuden keskellä! Miten sellaista voi katsoa. Me päätettiin sitten väliajalla, että lähdetään."

"Ei ole pakko katsoa, jos ei miellytä!" nainen täydensi.

"Ei niin", Ms Tati muotoili. "Kyllähän drinksu mukavassa paikassa aina voittaa epämukavan näytelmän katsomisen." Hän vilkaisi arvostavasti naapuripöydän juomia.

"Niin juuri!"

"Mutta yhteiskunnallisestihan aihe on tärkeä."

"On tietysti, mutta sitä pitäisi käsitelläkin sellaisena."

"Aivan. Minulle kyllä tuli niitä samastumisen hetkiä, ja vaikka nyt en ihan itkenytkään niin kyllä vahvaa myötätuntoa herättivät ne ihmisten kohtalot. Ihan liian vähän on tästäkään osasta historiaa puhuttu. Tässähän oli pohjana hiljattain tehty muistitiedon keruukin."

"Ai jaahah, siitä meillä ei ollut tietoa. Mutta minunkin isoisäni oli Tammisaaressa punavankileirillä. Famuni taas oli vitivalkoisen kartanon tytär. Hän leipoi itse leipää ja kävi salaa heittämässä sitä vankileirin aidan yli. Ei pappa muuten olisi elossa pysynytkään."

"Monella on varmaan henkilökohtaisia kosketuksia noiden aikojen tapahtumiin. Niin, minunkin suvussani oli mies, joka lähti Amerikkaan ja sieltä sitten työläisten Neuvostoliittoa rakentamaan. Heti suoraan vankileirille joutui, mutta pääsi pakenemaan. Järkyttäviä ihmiskohtaloita nämä ovat."

He keskustelivat sukujensa kokemuksista vaikeina vuosikymmeninä ja siitä, millä tavoin noista kokemuksista on puhuttu tai vaiettu jälkipolville. 

"Tyttärenikin soitti siitä näytelmästä tänään ja sanoi, että jos te tämän nyt jaksatte katsoa niin kyllä teidän kannattaa sitten se kolmas osakin mennä katsomaan."

Ms Tatin lasi pysähtyi ilmaan. Kolmas osa?

"Me taidetaankin nyt puhua eri näytelmistä!" hän huudahti.

Viereinen pöytäseurue katseli ihmeissään.

"Te taidatte tulla Täällä Pohjantähden alla -esityksestä?" Nyökkäilyä. 

"Mutta minä olin katsomassa pienellä näyttämöllä Muistopäivää. Se kertoo Suomesta Neuvostoliittoon 30-luvulla lähteneistä työläisistä."

Aiheiden vakavuudesta huolimatta he kaikki purskahtivat nauramaan. He kertasivat hekotellen ja hihitellen kuinka pitkään - varmaan parikymmentä minuuttia! - olivat sujuvasti ja toistensa erilaisia mielipiteitä kunnioittaen keskustelleet. 

"Kansallisteatteri voisi ehkä alkaa antaa meille arvostelijan lippuja, pitääpä ottaa yhteyttä heti huomenna. Niin paljon on meillä mielipiteitä, että meistä voisi hyvin tulla teatteriarvostelijoita", he totesivat hyvästellessään toisensa naurunkyyneleet silmissä. "Mutta vähällä oli käydä niinkin, että olisimme puolin ja toisin jääneet ihmettelemään, kuinka eri tavoin ihmiset voivatkin jonkin esityksen kokea."