Reykjavikin iloiset sulot

Jos Ms Tatin pitäisi kuvata Reykjavikia yhdellä sanalla, sana olisi varmasti ”kotoisa”. Kaupungin kodikkuus ulottuu sen inhimillisestä mittakaavasta kaupunkilaisten mutkattoman ystävälliseen suhtautumiseen. Parhaan ilmauksensa kotoisuus saa kaupungin monissa pienissä kuppiloissa, joista jokaiseen Ms Tati olisi halunnut ennättää istahtaa.

Kahviloiden tunnelma ulottui kuitenkin ohikulkijoidenkin hengitettäväksi, ja Ms Tati pysähtyi monia kertoja katselemaan herkullisen kutsuvia kyltityksiä kahviloiden ulkopuolella. Lisäksi jokainen kaupungin talo oli kuin karkki leivoslautasella, toinen toistaan kekseliäämmin ja iloisemmin väritetty ja täynnä pieniä oivalluksia. Reykjavik ei tosiaankaan kärsi liian tosikkomaisesta rakentamisesta ja julkisivukuvasta.

Jotenkin kaikki visuaalinen ilottelu silti toimii yhdessä. Karun ilmaston vaatimat peltivahvisteet puutaloissa, erikoiset ulokkeet ja huojuvat puuportaat, joissa Ms Tati sai etsiä jalansijojaan varovasti. Mikään ei Ms Tatin mielestä näyttänyt siltä, että onpas täällä tuhottu rakennusperintöä tai kylläpä on mauttomia yhdistelmiä tässä näkymässä.

Merelle lähtevien veneiden keskellä satamassa kimalteleva epäsymmetrinen konferenssikeskus ja konserttitalo Harpa on rakennettu hieman samaan henkeen kuin koko kaupunki. Sen julkisivu koostuu kennomaisista eri kokoisista ja muotoisista, eri suuntiin katselevista ikkunoista. Ms Tati ei ollut malttaa astua sisään, koska ulkoseinien ja niiden heijastusten katseleminen eri paikoista oli niin mielenkiintoista.

Lopulta sisään astuessaan hän henkäisi, tilan avaruus oli häkellyttävä. Valokuvanäyttelyä katsellessaan hänen oli vaikea päättää, kohdistaisiko kiinnostuksensa esillä oleviin kuviin vaiko lasiseinän takaa aukeavaan mereen.

Reykjavikin kaupungintalo on rakennettu samalla tavalla kiinteästi veteen liittyväksi kuin Harpakin. Ms Tati saapui talolle kiertäessään kaupungin keskellä olevaa Tjörnin-järveä. Hän katseli veden ympäröimää taloa eri puolilta, sen heijastuksia ja komeaa altaan reunan viherseinää, joka tuntui luovan ympärilleen rauhoittavan äänimaisemankin tippuvan veden äänineen. Sitten hän asteli taloon sen toiselta puolelta pitkin veden yli johtavaa kävelysiltaa, ja asettautui nauttimaan kahvila Öndinin näköaloista järvelle.

Kermavaahdolla ja strösseleillä koristellun kaakaonsa kumppaniksi hän otti pullollisen vettä. Hän ei laskenut itseään niiden uhkarohkeiden matkailijoiden joukkoon, jotka uskovat tarinaan islantilaisen rikkipitoisen raanaveden epätavallisesta terveellisyydestä. Kun oli kyse juomavedestä, hän laski itsensä mieluummin niihin, joista on parempi katsoa kuin katua. Jos se tuoksuu pilaantuneelta, se on pilaantunutta, hän ajatteli, ja muisti kodikkaan majapaikkansa yhteiskeittiön kyltin, jossa vierailijoille erikseen tiedotettiin, että vesi on juomakelpoista. Ja uniikkia. 

Tjörninin ympärikävely sai hänet ajattelemaan kotoisaa Töölönlahtea. Järveä reunustavalta kävelytieltä kaupunkilaiset syöttivät vesilintuja. Yhdestä kohtaa avautui hauska näkymä, jossa saattoi saada kaupungin kaksi kirkkoa Hallgrimskirkjan ja Vapaakirkon samalle näköjanalle. Kameraansa räplätessään Ms Tati muisteli, kuinka oli juuri edellisenä päivänä ihaillut kaupunkia Hallgrimskirkjanin kellotornin suuren kellotaulun läpi.

Puistonpenkeillä istuville olisi ollut tarjolla QR-koodilla kännykkään kirjallisuusnäytteitä islantilaisesta kirjallisuudesta, mutta Ms Tati ei malttanut keskittyä. Häntä kiinnostivat enemmän kaupunkilaisten rantaistutusten kiveyksille kokoamat asetelmat veden pyöreiksi hiomista laavakivistä, luista ja muista vedentuomista mystishenkisistä esineistä.

Hän pohti, mitä esineiden löytäjät ja jättäjät olivat halunneet viestiä. Ja myös sitä, että esineitä ei ollut siivottu pois roskina. Kyllä, hän katseli ympärilleen varmistuakseen, ettei missään sattumoisin ollut kylttiä siitä, mikä kulttuuritapahtuma tässä olisi kyseessä.

Hän löysi viikinkien onnenpyörän (rikkimenneen muovisen rattaan); kalanleukoja, joista olisi voinut valmistaa kanteleen, mutta islantilaiset lienevät käyttäneet niitä johonkin muuhun; paljon sileitä ja kuoppaisia kiviä, kauniita simpukankuoria, ja merkillisimpänä kaikista hienosti kiertyneen ja vedessä kuluneen luun tai simpukankuoren, jonka sisällä ollut helmiäiskivinen sauva näytti jääneen sinne pysyvästi, sillä se ei olisi mahtunut aukoista ulos.

Ms Tatin meditoidessa näiden ihmeiden äärellä vuosisadat humisivat hänen päässään ja hedelmällisiä assosiaatioita vilisti hänen näennäisen hajamielisen katseensa ulottuvilla.

Paras näyttely pitkään aikaan, hän sanoi itselleen, kun jatkoi matkaansa.