Ms Tati veneilee Kaunissaareen

Hellepäivät eivät ole ihan Ms Tatin mieluisimpia säitä. Mekko liimautuu selkään ja hiki valuu hiusrajasta kasvoille. Vettä ei voi juoda koskaan tarpeeksi ja viuhka unohtuu kotiin. Luonto kukoistaa tikahtuakseen, mutta helteen uuvuttaman ihmispolon aistit tylsistyvät liian laiskoiksi havaitsemaan kesän ylenpalttisuutta, joka hellepäivänä tiivistyy kuin suurennuslasin polttopisteeseen.

Meri tuulineen on hellepäivien lohtu ja ilo. Petollinen tosin, sillä mikään ei ole niin helppoa kuin polttaa naamansa hellepäivän auringossa veneen kannella istuessaan, samalla kun ihanat leppeät merituulet viilentävät kasvoja ja lennättävät hiuksia.

Siksipä Ms Tati olikin levittänyt tukevan kerroksen +50 suojakertoimen aurinkovoidetta naamaansa, kaulaansa ja niskaansa sekä käsivarsiinsa merelle lähtiessään. Hän oli myös sonnustautunut hellehattuun ja kantoi koria, jossa oli iso, hikoileva vesipullo ja muutama kylmäkalle vesipullon kylmänä pitämiseksi.

M/S Norsö lähti Vuosaaren Kalkkihiekanrannasta eikä vaikuttanut kiireiseltä. Se ennätti vielä odottaa perhettä, joka huudahdellen juoksi sitä kohti lastenrattaiden kanssa hellehatuistaan kiinni pidellen. Kun kaikki halukkaat olivat onnellisesti veneessä M/S Norsö jätti laiturin kevein liikkein ja kääntyi merelle kohti Sipoon edustaa.

Kaunissaari on Helsingin ja Sipoon saariston viimeisiä saaria ennen avomerta. Vene matkaa sinne tunnin verran merellisen Helsingin itäisestä osasta, Vuosaaresta.

Toivottavasti tämä nyt ei uppoa niin kuin viime kesänä taisi käydä tällä linjalla olevalle veneelle, Ms Tati ajatteli ja vilkaisi samalla, missä pelastusliivit olivat saatavilla.

Ms Tati katseli ohi lipuvia pieniä ja vähän isompia saaria, ihaili rantakallioiden muotoja ja mökkien sijainteja. Venematka vilvoittavissa tuulissa sujui ihan liian nopeasti, mutta oli kuitenkin mukava rantautua Kaunissaareen. Ranta toi Ms Tatin mieleen vanhoja kesämuistoja, joiden maantieteellisestä sijainnista hän ei ollut enää ihan varma. Ehkä venelaituri, rantakioski ja rannasta lähtevä polku vain olivat osa jotakin hänen elämänsä aikana kertynyttä kesäistä sielunmaisemaa.

Hän huomasi ihmeekseen, että Vuosaaren sataman nosturit näkyivät vielä venerantaan.

Koska Ms Tati ei ollut aikaisemmin käynyt saarella, hän katseli mihin suuntaan enemmistö vuoroveneeltä lähtevistä ihmisistä suuntasi, ja lähti sitten itsekin astelemaan samalle puolelle saarta.

Polun varrella tuli vastaan vanhoja puutaloja. Niissä oli vähän harvinaisemman mallisia kuisteja, joissakin jopa kaksikerroksisilta näyttäviä. Ms Tati tiesi, että saarelta saattoi vuokrata mökkejäkin, mutta nämä talot olivat ehkä yksityisiä kesämökkejä. Varjon puolella polkua mesiangervot levittivät makeaa tuoksuaan. Horsmikko lainehti auringossa punaisen mökin edessä ja saaren ravintolarakennusta lähestyttäessä polun varsia oli juuri niitetty niin, että auringossa kuivuvien kasvien tuoksu kävi Ms Tatin nenään kuin terveiset jostakin kaukaisesta maailmasta.

Ravintolana toimivan puutalon pihapiirissä oli iso katos, jossa oli tarjolla varjoa. Pihapiirin tuntumassa kasvoi muutama kaunis, suuri puu. Terassin vetovoima painoi Ms Tatin askelia kohti pihaa, mutta hän päätti ensin hiukan kierrellä saarta ja siemaisi vesipullostaan kunnon hörpyn.

Yllätyksekseen hän löysi pihapiiristä valokuvanäyttelyn. Komeat kuvat esittelivät saarten luontoa eri vuodenaikoina. Ms Tati pysähtyi tuokioksi katselemaan talvista merenlahtea esittävää kuvaa. Se huokui tervetullutta viilennystä ympärilleen.

Talolta lähtevistä poluista hän valitsi varjoisimman. Hetken vehreydessä käveltyään hän huomasi jo saapuneensa saaren toisen puolen rantaan. Saari oli ainoastaan 800 metriä leveä, hän katsoi venelaiturin rannasta ottamastaan kartasta.

Vierasvenesatama näkyi polkujen risteykseen, johon hän rannalla saapui. Se näytti niin idylliseltä, että Ms Tatin oli suorastaan pakko mennä tutkimaan sitä tarkemmin, vaikka satama kylpi kuumassa auringossa. Hän käveli laiturialuetta sataman reunalla ja istahti sitten laiturin merenpuoleiseen päähän katselemaan aallonmurtajien välissä kimaltelevaa avomeren selkää.

Laiturin takana olevalla kalliolla oli hyvin varustettu grillauspaikka tyhjillään. Täällä ei ole kovinkaan suurta tungosta, hän ajatteli. Vahinko tavallaan, että turistit eivät osaa tänne. Ja sitten toisaalta ei.

Hänen katseensa osui kalliolla lepäävään komeasti uurteiseen ja keltaisen jäkälän koristamaan kiveen. Se oli vaikuttava luomus hänen mielestään.

Hän mietti hetken, jatkaisiko kallioista rantaa pitkin takaisin ravintolalle vai kiertäisikö vielä hiukan saaren toista puolta. Sitten hän palasi omaa reittiään takaisin polkujen risteykseen ja jatkoi rantaa pitkin aikomuksenaan kääntyä ensimmäistä vastaantulevaa takaisinpäin johtavaa polkua ravintolan suuntaan.

Hän ihasteli kallioita, katseli pientä lampea tai laguunia sen rannoilta. Eräässä kohdassa hän nuuhki suurina kasvustoina kukoistavan keltaisen kukan ympärilleen levittämää tuoksua. Hunajakukka? Nimi olisi sopinut kasville sekä hunajaisen värin että voimakkaan, makean tuoksun vuoksi.

Hän käveli ohi saareen leiriytyneiden ihmisten telttojen ja haistoi saunan lämmityksen tuoksun. Hän kuunteli hiljaisuutta eikä muistanut kokeneensa niin hyvää hiljaisuutta ehkä koskaan Helsingissä.

Käveltyään mielestään jo aika pitkään, hän kaivoi saaren kartan esiin koristaan ja pysähtyi katselemaan sitä. Missä ne kääntyvät polut nyt ovat? Enkö minä ole jo kohta kävellyt saaren toiseen päähän? Edessäpäinkin pilkotti vettä, kun hän vihdoin saapui polkujen risteykseen ja löysi paluupolun ravintolan luo.

Hikisenä, mutta tyytyväisenä hän meni vanhaan puutaloon sisälle ja kyseli, ennättäisikö vielä saada myöhäistä lounasta ennen paluuveneen lähtöä. Keittiöstä sanottiin, että mahdollisesti ennättää.

-  No se riittää minulle.

Hän otti tiskiltä kylmän oluensa ja meni istumaan telttakatoksen varjoon.

Paluumatkalla kaupunkiin tuuli oli kadonnut mereltä. Oli kuuma, mutta aistit olivat saaren rauhassa ja hiljaisuudessa jälleen herkistyneet näkemään ja kokemaan.