Tammien varjoissa - ja vähän vaahterankin: Auringon pakoilua Tammisaaressa

Ms Tati saapui Tammisaareen säteilevänä kesäpäivänä alkuiltapäivästä. Hän oli varannut majoituksen Kaupunginhotellista ja vähän jännitti, millainen hotelli olisi. Siitä oli annettu arvioita, joista parhaimmat olivat "ihan OK" ja huonoimmat aika paljon sitä huonompia. Hotellilla oli kuitenkin puolellaan iso valttikortti: mahtava sijainti merenrantapuiston ja vanhan kaupungin reunalla.

Hotelli oli ulkoapäin kaunis vanhan betonirakennuksen funkishenkisellä tavalla, Ms Tati piti näkemästään. Huoneeseen astuessa hellepäivässä ylelliseltä tuntuva viileys tuli vastaan jo ovella. Ilmastointi oli ollut päällä ja huoneessa pystyi todellakin lepäämään ja virkistäytymään. Ikkunasta ja parvekkeelta avautui vehreä, avara maisema puistoon ja kirkolle päin, harmaakivikirkon torni komeili puunlatvojen yläpuolella ja meri pilkisteli toisesta suunnasta.

Huone oli yksinkertainen, mutta siisti ja puhdas. Ms Tati riisui kenkänsä, huokaisi ja kävi hetkeksi makuulle mukavaan vuoteeseen. Matka ja kävely hotellille repun kanssa kuumuudessa vaativat levähdystauon.

Ei hän kuitenkaan malttanut kauaa makoilla. Nälkä kurni ja ulkopuoliset näkymät houkuttelivat. Hän kysäisi ulos mennessään hotellin vastaanotosta ruokapaikkasuosituksia ja meni sitten paikkaan, josta ei saanut suositusta.

"Entä tuo vastapäinen motelli? Siinähän pitäisi olla myös ravintola ja puutarhaterassi? Onko siitä mitään kokemuksia?" hän kysyi.

"Siitä minulla ei ole mitään tietoa", nuori nainen tiskin takana sanoi.

Ms Tati kiersi hetken aikaa toisella puolen katua olevan puutalokompleksin ympärillä ja löysi sitten sisäänkäynnin ravintolaan, jonka vehreä ja varjoisa, puutarhamainen terassi oli sisäpihalla.

Siellä kasvoi suuria, vanhoja puita, joita Ms Tati ihasteli niska vinossa. Hän istuutui pöytään, joka oli sijoitettu paksun, kaarnoittuneen rungon omaavan puun alle. Auringon säteet siivilöityivät kauniisti puun lehvistöön ja eksyivät sinne kätevästi, pääsemättä ollenkaan maahan ja Ms Tatiin saakka. Vieressä oli pensasaita, jonka pienissä vaaleanpunaisissa kukissa kimalaiset pörräsivät. Ms Tati huomasi jonkun pörriäisistä vähän väliä katoavat terassin lattialaudoituksen raoista terassin alle. Siellä taisi olla pesä. Kumma kyllä se ei häirinnyt Ms Tatia yhtään. Kimalaiset eivät vaikuttaneet edes huomaavan häntä, ahkeroivat vain omissa puuhissaan niin kuin niillä on tapana.

Viereisessä pöydässä istui punapukuinen ja punakenkäinen nainen. Hän sanoi:

"Mehän tavattiin Turussa viime kesänä. Hauska nähdä taas!"

"Sen täytyi kyllä olla joku toinen henkilö. Minä en käynyt Turussa viime kesänä", Ms Tati sanoi.

"Ai", nainen totesi hiukan epäilevä ilme kasvoillaan. Sitten hän jatkoi ilme kirkastuneena:

"Tämä on niin viihtyisä paikka. Saat istuskella siinä suuren tammen katveessa."

"Minusta tämä on vaahtera."

Ms Tati alkoi tuntea olevansa vastaanväittäjä kaikessa.

Nainen katsahti tarkasti puun lehvistöön ja ilmoitti varmana:

"Kyllä se tammelta näyttää. Ja Tammisaaressahan tässä ollaan."

Tarjoilija toi Ms Tatin oluen.

"Mikähän puu tämä on? Lehdet näyttävät vaahteran lehdiltä, mutta ei kuitenkaan ihan, niissä on jotain vähän erilaista."

"En tiedä mikä lajike tämä on, mutta vaahterahan se nyt ainakin on." Ystävällinen tarjoilija sanoi poistuessaan.

Viereisen pöydän nainen näytti siltä kuin ei olisi kuullut mitään. Ms Tati tarttui olutlasiinsa ja kallisti sitä hieman naisen suuntaan. Tämä teki vastaavan eleen omalla lasillaan, mutta ei jatkanut keskustelua.

Ms Tati ei odottanut suuria ruokalistan ainoalta kasvisannokselta vuohenjuustosalaatilta. Hän joutui pettymään pessimismissään, sillä annos oli kaikkea muuta kuin tavanomainen vuohenjuustosalaattiannos. Salaatin ja suuren paistetun vuohenjuustopalan lisäksi lautasella oli pilkottuja mansikoita, retiisejä, nektariineja ja cashewpähkinöitä. Kaiken kruununa kippo ihanaa valkosipulikermaviilikastiketta niin että hän sai tilaisuuden ihmetellä ja ihastella uusia makuyhdistelmiä. Täysi kymppi hellepäivän ruoka-annokseksi!

Hän olisi oikeastaan mieluusti nauliutunut siihen mukavalle paikalleen vaahteran katveeseen, mutta ei sentään malttanut vaan jatkoi matkaansa tutkimaan puukaupunginosaa ja sen jälkeen venesatamaa ja uimarantaakin, vaikkei uimapuku ollutkaan mukana. Pieni ranta lähellä hotellia oli vain niin houkuttelevan näköinen, että teki mieli käydä katsomassa millaista siellä oli. Oli rauhallisen leppoisaa. Suurin osa rannalla olijoista makaili läheisellä nurmikolla. Hiekkaranta syveni hitaasti ja vedessä uiskenteli ja kahlaili väkeä tyytyväinen ilme naamallaan.

Rantapuistossa oli pulaa varjossa olevista istuinpakoista, joten hänen vierailunsa sinne jäi vähän lyhyemmäksi kuin hän aikoi. Mutta puukaupungin kujia hän ennätti mittailla niin, että arveli nukahtavansa uniin, joita täyttäisivät hienot puutalojen yksityiskohdat ja värit. Myös huoneensa ikkunaan näkyvän kauniin, 1600-luvulta peräisin olevan kirkon hän kävi katsastamassa. Sen äärellä oli varjoisa puisto ja penkkien lisäksi yksi loman ihmeistä: vanhanaikainen puutarhakeinu siellä puistotien varrella, tavallisten puistonpenkkien rivistössä. Siinä oli mukava levähtää ja katsella vihreänä hehkuvaa nurmikkoa ja kaupungille tunnusomaisia suuria jalopuita jälleen uudesta näkökulmasta.

Naakat näyttivät asuttavan kirkontornia. "Naakkamestari", Ms Tati ajatteli. "Sellainen kirja minulla on joskus ollut lukulistalla, enkä ole sitä vieläkään lukenut." Naakka lensi hänen jalkoihinsa. "Ehkä pitäisi lukea."

Hotelliin palatessaan hän koki yllätyksen. Hissin oven viereen oli teipattu lappu, jonka mukaan hissit olivat käytössä vain silloin, kun henkilökuntaa oli paikalla, eli aamusta klo 16:een asti. Kiivetessään välillä pysähdellen ja huokaillen kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseensa hän kävi mielessään läpi hotellin esittelyä verkossa, eikä saanut päähänsä palautettua, että siinä olisi ollut mitään mainintaa tällaisesta pikku erikoisuudesta.

Aamulla hotellista lähtiessä ilma oli liikkumaton ja kuuma kuin lämmin vaate kasvoilla. Ms Tatilla oli jo reppunsa mukana. Hän käveli kiirehtimättä matkallaan Chappen museoon ja siemaisi lyhyellä kävelymatkalla useamman kerran vesipullostaan.

Museo teki häneen vaikutuksen. Ensimmäiseksi ilmastoinnillaan, sitten arkkitehtuurillaan ja näyttelyillään. Puurakenteinen, modernia muotoilua edustava museo on visuaalisesti sopusoinnussa ympäröivän puukaupunginosan kanssa, katsoipa sitä kadunvarren profiilista tai näyttelysalin suuren, ympäristöön avautuvan ikkunan ääreltä. Näyttelysalin kattopalkit muodostavat luontevia, geometrisiä suhteita ikkunasta avautuvan talomaiseman muotojen kanssa. Ikkunasta katsoessa valtava köynnöshortensia peittää museoalueella olevan viereisen talon koko päädyn. Koko paikka henkii rauhallisuutta.

Joku kosketti hänen olkapäätään. "Mehän tunnetaan jostakin?" Ms Tati kääntyi katsomaan ja näki punapukuisen naisen.

"Niinkö?" hän sanoi.

"Kyllä, mutta en vain muista mistä."

"En minäkään", Ms Tati vastasi ja siirtyi pahoittelevan näköisenä seuraavan taulun kohdalle.

Museon Onnen saari -näyttely 1860-luvulla perustetusta Önningebyn taiteilijasiirtokunnasta Ahvenanmaalla tempaisi Ms Tatin sitten omiin tunnelmiinsa. Siirtokunta oli ensimmäinen taiteilijasiirtokunta Suomessa ja tuolloin ulkona maalaamista suosimaan alkaneet taiteilijat saivat saaristolaisluonnosta ihanteellisen ympäristön. Yhteisö veti heidät ulos oman ateljeensa yksinäisyydestä.

Tauluissa oli silloisten kesäpäivien tunnelmia. Ylipäätään paljon vuodenaikojen ja saaristolaisihmisten arkielämän kuvausta. Kaikkiaan 14 taiteilijaa, mm siirtokunnan perustaja Victor Westerholm, Elin Danielson-(Gambogi) ja monta muuta tuon ajan mielenkiintoista naismaalaria; näyttelyssä oli naisenemmistö, tuon ajan taidetta esitteleville näyttelyille vähän harvinaisesti.

Perttu Saksan näyttely Jussarö - Näkymätön metsä sisälsi metsäaiheisia valokuvia ja veistoksia. Näyttelyn nimi Jussarö sai Ms Tatin pään tulvimaan muistumia hetkistä radion äärellä, jolloin hän on kuullut tuon nimen säätiedotuksissa ja merisäässä. Niin että siitä oli tullut hänelle lähes myyttinen paikka, jonka metsää hän nyt saattoi tutkailla. Jotain myyttistä oli myös valokuvien tummanvihreässä hämärässä ja veistosten ruosteensävyisissä oksa-asetelmissa.

Barokki-näyttely oli toteutettu pieneen hämärään tilaan, joka täyttyi valaistuista esineasetelmista. Enimmäkseen hopeaesineitä, jokunen huonekalu ja pursuava (teko-)kukka-asetelma koristeellisella pöydällä. Vastakohtana tummanvihreälle satiinille aseteltujen esineiden estetiikan runsaudelle itse näyttely oli pelkistetty. Se toimi hyvin yhden katseen hahmotettavissa olevana kuvana sille, mistä barokissa oli kyse.

Ulkona kuumuus oli vain lisääntynyt. Ms Tati hakeutui museon sisäpihalla olevaan popup -kahvilaan ja löysi sen tarjonnasta kahvilan viimeisen purkillisen paikallista karviaisjäätelöä. Päivänvarjon suojissa istuessaan hän antoi sen kirpeänmakealle maulle täyden kympin - ihan täydellinen hellepäivän jäätelö.

Loppupäivä sujui hieman epämääräisissä merkeissä. Jo museosta kadulle jalkautuessaan Ms Tati huomasi, ettei hänellä ollut jäljellä enää sitäkään vähää hellekestävyyttä, mikä häntä oli pitänyt liikkeellä edellisenä päivänä. Vaikka hän vähän katseli kaupunkia, enimmäkseen kaikki oli hänen mielessään vähän sumuista ja hänen oli pysähdeltävä vähän väliä eikä veden hörppiminen vienyt hänen janoaan. Sitten hän alkoi etsiä ruokapaikkaa ja vietti pitkän aikaa tuijotellen synkkänä kännykkäänsä ja sen karttasovellusta, oikein tajuamatta mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä, tai tajuamatta täydellistä suuntavaistonsa katoamistakaan.

Lopulta hän sitten ajoi viimein löytämästään ruokaravintolasta rautatieasemalle taksilla, koska suunnat ja kuumuus. Ruuhkaisessa ravintolassa hän ennätti syödä hädin tuskin puolet tilaamastaan alkuruoka-annoksesta ja juoda puolet pienestä alkoholittomasta oluestaan. Mutta hän ennätti sentään junaan.

Taksinkuljettajalle hän sanoi kiittäessään: "Tämähän oli kuin etelänmatka!" Samalla hän jatkoi ajatusta mielessään: "Ja minä vihaan ajatustakin helteisestä etelänmatkasta. Mutta rakastan Tammisaarta!"

Junaa odottavien ihmisten joukossa hän näki taas punapukuisen naisen.