Ms Tati lukee: Kahden vuoden loma-aika


Kesäisten säiden saavuttua Ms Tati kurkisti jälleen vanhojen matkakirjojen kaappiinsa. 

Tämä kaappi on siitä jännittävä huonekalu, että Ms Tatilla ei ole oikein aavistustakaan suurimmasta osasta siitä, mitä siellä piilottelee. Hän on ostanut, perinyt tai muuten saanut kirjoja, jotka on työntänyt sinne odottelemaan hetkeään, eikä saata muistaa, miksi ne kaikki oikeastaan siellä ovat. Paitsi että hän on varma, että kaikilla matkoilla on jotakin mielenkiintoista annettavaa, joten merkillisimmätkin matkakertomus-hengentuotteet kannattaa ehdottomasti säästää.

Kun hän haparoi kaapin sisältöä, hän tuli pölläyttäneeksi ulos pienen pölypilven, joka enimmäkseen takertui hänen hihaansa. Hän aivasti, ja hänen kätensä osui kirjaan, joka erottautui muista pienen kokonsa vuoksi. Paksuutta sillä kyllä oli, mutta muuten se oli kooltaan jotakuinkin postikortin ja pokkarin välimaastossa. Ms Tati veti sen ulos kirjapinostaan toisen kirjapinon takaa, ja kas, hänellä oli kädessään kaikkien matkahaaveilijoiden isän ja kruunaamattoman kuninkaan Jules Vernen kirjan suomenkielinen ensipainos.

Deux ans de vacances ilmestyi Ranskassa vuonna 1888. Anni Swan käänsi sen suomeksi 1907 nimellä Kahden vuoden loma-aika, ja se ilmestyi Anni Swanin Otavalle kokoaman legendaarisen Pääskysen kirjaston ensimmäisenä kirjana. Pääskysen kirjasto oli pyhitetty lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Swan myös toimitti Pääskynen-nimistä lastenlehteä. - No mikäs sen sopivampaa alkukesän päivään, jolloin myöhäisen aamuherääjän silmä jo sängystä osuu ensimmäiseksi valkoisten pilvihattaroiden keskellä liitelevään pääskyseen.

Huomautettakoon, että vastoin lukijan mahdollisia odotuksia, Ms Tati ei ollut lapsi vielä vuonna 1907. Hän vain sattuu tuntemaan jonkin verran mielenkiintoa lastenkirjallisuutta kohtaan. Lähinnä siksi, että aiheestaan riippumatta lastenkirjat ovat mitä mainioin aikamatkailun väline. Kuvineen, sidosasuineen, ladontoineen, teksteineen ne heittävät meidät tunnelmissamme ja ajatuksissamme julkaisuaikakauteensa yhtä tehokkaasti, jollei tehokkaamminkin, kuin museonäyttelyt.

Ms Tati piteli pientä kirjaa hellästi. Mielessään hän laski vaivalloisesti, että kirja on siis 114-vuotias. Varoen kirjan kärsinyttä selkää hän selaili hienoa mustavalkokuvitusta, jonka tekijää kustantaja ei ollut tuntenut tarvetta paljastaa kirjassa. Jo kuvia katselemalla hän pystyi näkemään, että pojat seikkailivat asumattomalla seudulla tutkien sen luontoa.

Ms Tati istuutui kesätuoliinsa kepeän tuulen leyhytellessä hiljaa hänen vieressään kasvavan kärhön lehtiä, ja uppoutui kirjaan suuri kupillinen hyvää teetä kätensä ulottuvilla.

Tarina lähtee liikkeelle Uuden Seelannin pääkaupungista Aucklandista. Kaksi vuotta kirjan ranskalaisen ensipainoksen ilmestymisen jälkeen, muuten. Kyseessä on siis oikeastaan science fiction, joskaan tuolla kahden vuoden päähän tulevaisuuteen sijoittumisella ei ole ihmeempää vaikutusta tarinaan. Ehkäpä se vain korostaa sitä, ettei kyseessä ole tositapahtuma. 

"Carrin porvarikoulussa", joka oli kaupungin parhaimpia kouluja, kävi vain valkoihoisia poikia.

Koulu on yhdessä vanhempien kanssa järjestänyt muutamille oppilaille kesälomayllätyksen, matkan Eteenpäin-kuunarilla yhdessä joidenkin opettajien ja isien kanssa. Kuitenkin suunniteltuna matkapäivänä puhkeaa myrsky, joka estää laivan merelle lähdön. Myrskyn raivotessa kuunari jää laituriin ja poikien jo mennessä nukkumaan aikuiset päättävät käväistä rantakapakassa lasillisella. 

Seuraavaksi pojat heräävät laivalla sen heittelehtiessä merellä. Aikuiset ovat edelleen poissa ja miehistöstä on paikalla ainoastaan pieni, musta laivapoika Moko, jonka purjehdustietämyksestä he kyllä vielä tulevat olemaan kiitollisia. Jotkut isommista pojista ovat kyllä myös purjehtineet - mutta oppineet aivan eri asioita kuin Moko.

Pojat ovat iältään 6-15 -vuotiaita. Isommat heistä onnistuvat pitämään laivan pystyssä ikuisuudelta tuntuvan ajan myrskyn taukoamiseen saakka. Kun he sitten katsovat ympärilleen, he näkevät vain merta, eikä heillä ole aavistustakaan siitä, kuinka pitkälle he ovat myrskyssä ajelehtineet ja mihin suuntaan heidän pitäisi laivaa ohjata päästäkseen jossakin maihin.

Siitä poikien "loma-aika" alkaa, eikä se pääty silloin, kun koulun loma-aika päättyy, sillä he ovat silloin edelleenkin yksin oudolla maaperällä, jonne ovat onnistuneet rantautumaan, edelleenkään tietämättä, ovatko saarella vai mantereella ja ovatko ehkä ajautuneet Etelä-Amerikan rannikon vaiko Afrikan eteläkärjen suuntaan.

He tutkivat ympäristöään ja selvittävät olevansa saarella. He hyödyntävät rantakareihin juuttuneen kuunarinsa ruoka- ja ruutivarastoja, tutkimusvälineitä ja kirjastoa, oppivat tunnistamaan hyötykasveja ja ravinnoksi kelpaavia eläimiä, löytävät uusia eläinlajeja, kuten "pingviinin eli nahkahanhen", guanakkon, jättiläiskilpikonnan ja tapiirin, ja yrittävät huonolla menestyksellä kesyttää strutsista ratsuhevosta.

Monet asiat onnistuvat heiltä strutsinkesytystä helpommin ja he selviytyvät neuvokkuudellaan alueen kovasta talvesta rakentamalla itselleen luolatalon. Kaiken aikaa he myös yrittävät opiskella. Tämä on ehkä kirjan eniten science fictionilta vaikuttava kohta, mutta isommat opettavat pienempiään ja kuulustelevat toisiaan. Välillä työnteko ja raadanta vievät kaiken opiskeluajankin, mutta talvikylmillä opiskeluun on riittävästi aikaa.

Saaren luonto ja poikaryhmä keskinäisine dynamiikkoineen ovat kirjan päähenkilöitä. Ei ole vaikeaa löytää muutamaa kirjalle läheisesti sukua olevaa tunnettua kirjaa. Maailman ensimmäiseksi bestselleriksi mainittu Daniel Defoen Robinson Crusoe oli ilmestynyt Vernen tarinan ilmestymisaikaan verrattuna jo n. 150 vuotta aikaisemmin. Defoen kirjan onkin yksi sen innokkaista lukijoista ottanut mukaansa matkalle, missä hän lukee sitä muiden kyllästymiseen asti ja kiinnittää huomiota mm siihen, että heillä on jopa oma "Perjantainsa". Muu porukka ei ole yhtä haltioissaan Crusoe-vertailuista vaan pitää niitä lapsellisina, ja Mokokin saa olla Moko, vaikka ei kuitenkaan ihan tasavertainen muiden kanssa.

Ms Tati taas ajattelee pakostakin William Goldingin Kärpästen herraa, jonka esikuvana tämä Vernen nuortenkirja mitä ilmeisimmin on ollut. Vernen nuorten herrojen sivistyksen pintasilaus ei karise parin vuoden viidakossa elonkaan jälkeen. Vaikka erimielisyyksiä ja kuppikuntia syntyy ja juonia punotaan, löytyy jokaisen pojan sydämestä kuitenkin hätätilanteessa se pieni herrasmies, jollaiseksi heitä on kasvatettu hyvämaineisessa oppilaitoksessaan. Goldingin poikajoukossa sitä vastoin taannutaan kauhealla tavalla ihmisyyden ulkokehälle saakka.  

Matkat eivät ole aina huvimatkoja, Ms Tati miettii. Silloinkaan kun ne alkavat huvimatkoina.

Verne suo pojilleen onnellisen kotiinpaluun omaistensa luo, jotka ovat jo surreet heitä kuolleina. Ja maineen suurina seikkailijoina.

"(S)en tarinan tuntee jokainen lapsi siinä kaupungissa."








Kommentit