Matkustan, vaikka en enää

Ms Tatilla on muistikuva vuosikymmenten takaisesta kirjallisesta tapaamisesta. Purjevene, jonka nimi oli Muualla. Hän olettaa, että tapaaminen sattui jossakin Graham Greenen romaanissa, mutta ei ole aivan varma. Oikeastaan sillä ei ole niin suurta väliäkään. Saattaa myös olla, että Muualla oli jonkin muun kuin purjeveneen nimi ja hän vain itse ajatteli, että siitä tulisi hieno veneen nimi. Ei silläkään niin väliä enää.

Oivallus, jonka Muualla-niminen purjevene hänelle toi, oli että Tässä ja Muualla eivät loppujen lopuksi eroa kovinkaan paljoa toisistaan. Miten vene oikein voisi olla muualla? Itselleen se on aina tässä, vaikka ihmiselle se onkin muualla olemisen ja muualle uneksimisen väline. Itselleen ihminenkin on aina tässä. Näin ainakin luulisi.

Tämä muistui Ms Tatille mieleen, kun hän näki kirjaston uutuushyllyssä Leena Rantasen kirjan Matkustan, vaikka en enää, ja alkoi lukea sitä.

Esseetä muistuttavissa lyhyissä kertomuksissaan Rantanen puhuu siitä, miten matkustaminen on kaiken aikaa ulottuvillamme: vierailumahdollisuudet muistojemme paikkoihin ja tapahtumiin olisi sääli jättää hyödyntämättä. Veneenä paikan ja ajan vaihtoon voivat toimia ihmiset, esineet, paikat, jotka muistuttavat toisia paikkoja.

"Ja taas kuulen tuon: 'Elä tässä ja nyt. Älä katso taaksesi.'

Tyhmyyksiä, miksi jättäisin viljelemättä ihanat puutarhani. Miksi unohtaisin, kun minulle on annettu kyky muistaa, herättää henkiin mennyt, kyky ymmärtää asioita joita en ennen ymmärtänyt."

Oman elämän matkojen lisäksi ovat kaikki historian matkat, paikat ja ihmiset kutsuttavissa esiin. Autiona ja turmeltuna löytynyt vanha talo, markiisitar de Maintenonin linna puutarhoineen, baarin eteen kädettömänä heitetty nalle, roskiksesta löytynyt kirje... kaikki ne saattavat olla portti muistoista esiin nouseville ihmisille ja paikoille, hetkille elämässä. Ja niiden esiin kutsuminen tuoda uusia yhteyksiä tapahtumien välille.

"Nelipaikkaiseen kärryyn ahtautui tusinan verran ihmisiä, lihava isä, pullukka äiti, jälkikasvua, isovanhemmat, serkkuja ja tätejä. Taakse ja katolle lastattiin pöytä, tuolit, aurinkovarjo, vilttejä, grilli, kaasukeitin, ruokatavarat: rannalla tehtiin täydellinen ateria, keitettiin pastaa, käristettiin pihvit. Eivät he matkustaneet muualle kuin sukulaisiin ja lähimmälle rannalle.

Ah, meri. Minäkin olisin halunnut viipyä, mutta minun piti nähdä kaikki Giottot ja Rafaelit, Michelangelot, Giorgionet.

Miten on mahdollista, että minä nyt olen tässä vanhuuden kynnyksellä, ja samalla nuorena Roomassa ja Sienassa? Tuo ensimmäinen ulkomaanmatka oli kaipauksen täyttymys. Mutta kaipaus ei siitä suinkaan vähentynyt, elämä oli aina muualla.

Ja nyt? Ei niin että olisin tullut kotiin, vaan ymmärrän etten kuulu tännekään, kaikkialla olen muukalainen. Tai yhtä kotona: elämä on tässä."

Tämä on lohdullinen maailmankuva, Ms Tati mietti. Ainakin tässä juuri koronatilanteen ja siihen liittyvien rajoitustoimien jälleen kiristyessä. Vaikka kaipaus hänen elämänkokemuksensa mukaan onkin puolet ilosta, ja joskus paljon enemmänkin, on hyvä muistaa ja pystyä löytämään iloa siitä kuinka moniaalle silti pääsee, vaikka vain istuisikin kuuluisassa nojatuolimatkailijan tuolissa.