Vihreällä ja sateisen viileällä saarella

Keittiössä teetä keittäessään Ms Tati tunsi kuinka hikipisara tipahti hänen otsaltaan hänen paljaalle varpaalleen. Ulkolämpömittari näytti 25,2 astetta.

- Ainakin näin kotioloissa tämä on ihan liian kuumaa minulle.

Hän keitti SUUREN kupillisen teetä (kuuma juoma saa olon tuntumaan viileämmältä). 

- Tiedän, minne tällaisena päivänä haluan, ja minulla on kirja kesken.

Hän vei parvekkeelle kuppinsa ja Hanna Tuurin kirjan Vihreän saaren puutarhoissa. 

- Tässä puutarhakirjassa on enimmäkseen talvi, kevät tai sateinen päivä.

Hän tiesi liioittelevansa, mutta se on sallittua minkä tahansa tekemisen motivoimiseksi. Ja helteessä nautitaan eniten viilennyksestä, talvikylmissä ja -pimeissä on hyvä taas vastapainoksi lukea vaikka Intiasta, esimerkiksi Tarquin Hallin Vish Puri-dekkareita, joista hänen mieleensä olivat jääneet tappavan helteen kuvaukset yhtä lailla kuin Hanna Tuurin kirjojen viileä vehreys ja joskus vähän tarpeettomankin rapsakat viimat.

Irlannissa ei suinkaan satanut koko ajan Ms Tatin siellä ollessa, hän muisti kyllä hyvin. Hanna Tuurin mukavista Irlannista kertovista teksteistä hänen mieleensä oli kuitenkin piirtynyt kaikkein elävimpänä Irlantilainen aamiainen -kirjan kuvaus Tuurin kotikylän Mayon St. Patrickin päivän pitkään valmistellusta kulkueesta, jossa kaikki palelivat säälimättömässä viimassa ja sateessa.

- Kirjoittaisipa joku kirjan, jossa kuvailtaisiin ja vertailtaisiin eri kirjailijoiden kirjojen ilmastoa! Miten niin ilmoista puhuminen muka on tylsää? 

Hän avasi taas Tuurin kirjan. Tuuri kuvaa käyntejään puutarhoissa eri puolilla Irlantia. Matkaseuranaan hänellä on useimmiten puutarhuri-miehensä. Hän kertoo myös heidän oman puutarhansa synnystä ja selviytymisestä Mayossa, jota irlantilaiset tuntuvat pitävän säältään viheliäisimpänä kolkkana koko saarella.

Ms Tati oli jo lukenut mm Tuurin kuvauksen itselleenkin tutusta Dublinin kasvitieteellisestä puutarhasta Glasnevinista ja sen historiasta. 

Kuten Tuuri on havainnut, kaikkien - yhtä hyvin suurten ja kuuluisien kuin hiukan vaatimattomampien kotipuutarhojenkin - historia on äärimmäisen mielenkiintoista. Se kietoutuu rakennusten ja arkkitehtuurin historiaan ja erilaisiin aatteellisiin virtauksiin. Maissa, jotka ovat olleet siirtomaavaltoja tai osia sellaisista sekä harjoittaneet merenkäyntiä, puutarhojen historia on myös maailmanvalloituksen ja luonnontieteellisten löydösten historiaa.

Tuurin kirjasta Ms Tati oppi muun muassa, että englantilaisissa puutarhoissa oli viktoriaanisella aikakaudella muotia perustaa saniaistarhoja. Niissä saattoi käyskennellä ja kuvitella olevansa ihmistä edeltävän ajan tiettömissä saniaismetsissä. Brittein saarten ilmasto-oloissa menestyvät jopa puusaniaiset, joten metsäinen vaikutelma oli tosiaan mahdollinen. Innostus saniaisiin oli niin suurta, että hienosto Irlannissakin matkusteli tai lähetti keräilijänsä ympäri Irlantia etsimään erilajisia saniaiskasveja - tämän tuloksena saniaiset melkein hävitettiin loppuun Irlannin luonnosta.

Keräilijöitä lähetettiin myös siirtomaihin ja niiden kasveja yritettiin saada kasvamaan vaihtelevalla menestyksellä. Yritykset olivat aikaa ja kärsivällisyyttä vaativia ja niiden tulokset saattoivat helposti tuhoutua yhteen tavallista kylmempään talveen. Silloin tulivat tietysti myös suuret kasvihuoneet kuvaan. Nekin saattoivat olla vuosikymmenten hankkeita jo pelkästään rakennustensa osalta, saati ennen kuin palmut ja muut puut olivat ennättäneet koko mittaansa.

Glasnevinin puutarhan osalta syntyi dramatiikkaa 1800-luvun alkupuolella, kun puutarhan vanha kasvihuone oli käynyt liian ahtaaksi. Norfolkinaraukaria oli kasvanut katosta läpi ja puutarhaa ylläpitävä yhdistys päätti rakennuttaa uuden, kahdeksankulmaisen Octagon Housen araukarian ympärille. Uusi rakennus ei ennättänyt valmiiksi ennen kuin kylmää kestämätön havupuu kuoli tavallista kovemman talven tullen.

Octagon House valmistui aikanaan, mutta yhdistys syytti johtavaa puutarhuriaan tehtäviensä laiminlyömisestä. Tämä tuhosi johtajan työmoraalin vuosikymmeniä hyvin sujuneen, hyötykasveihin keskittyneen uran lopuksi. 

Myöhemmin puutarha sitten meni mukaan ulkomaisten kasvilöytöjen innostukseen, jonka löytöihin kuului 1800-luvun puolivälissä mm amazoninjättilumme, jonka Kew Garden Englannissa sai ensimmäisenä kasvamaan siemenistä. Onnistuneet kasvitieteelliset puutarhat jakoivat kasvin siemeniä sitten muihin maihin ja sisarlaitoksiinsa. Glasnevinissä jättilumme vaati useamman yrityksen ja epäonnistumisen ennen kuin se vasta sille erikseen rakennetussa lummehuoneessa suostui viihtymään ja alkamaan kukkia. 

Ms Tatia alkoi kiinnostaa, mihin aikaan Helsingin yliopiston Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan jättilumme on saapunut ja mistä se on Suomeen tullut. Verkosta hän ei löytänyt tähän vastausta, mutta kylläkin mielenkiintoisen maininnan, että alkuperäinen jättilumme menehtyi jatkosodan pommituksissa ja talven pakkasissa rakennusten tuhouduttua, kuten yhtä sypressiä lukuun ottamatta kaikki muutkin puutarhassa olleet kasvit - lumpeen siemenet kuitenkin säilyivät lummelammen pohjassa ja nykyinen jättilumme on siis ensimmäisen lumpeen jälkeläinen.

Tuurin kynästä puutarhahistoriaa tulee pieninä annoksina ja anekdootteina siellä täällä hänen omien matkakokemusten lomassa. Ms Tati piti tästä kovasti. Tuurille ei ole olemassa jotakin abstraktia 'puutarhaa', on vain tiettyjä puutarhoja, kasvitkin hän kuvaa yksilöinä omine tyypillisine ja epätyypillisine piirteineen ja historioineen. 

Ms Tatin lempipuuta katsuraa Tuuri kuvaa:

"Puu oli täydellinen. Se kasvoi suorana, tasaoksaisena ja pyöreälatvaisena. Sillä oli tarpeeksi tilaa: ei tarvinnut kurotella, venyttää oksiaan ja vääntyillä valoon.
   Katselin sen hiirenkorviksi avautuvia silmuja. Niiden väri oli vielä nuori, sekoitus syntymän punaa ja valonläpäisemää vihreää, sävyä, jossa hehkui kevät. Olisin halunnut viipyä siinä, nähdä puun lehtien kasvavan heleänvihreäksi tuulen liikuttelemaksi verhoksi, tummuvan meheväksi kesänvihreäksi, värjäytyvän syksyn kuulaaseen keltaan. Lehtien pudotessa leviäisi ilmaan kaipaavansuloinen tuoksu, makea ja poltettu, kesän muisto.
   Se oli katsura, Cercidiphyllum japonicum, japanilaisten kertomusten kuun puu, muinainen laji ja nykyisin sukunsa ainoa, vaikka jääkauteen asti erilaisia katsuroita oli paljon. Katsurapuun kautta sanottiin jumalien ja kuolemattomien laskeutuvan maan päälle, eikä sitä ole vaikea uskoa."

Kirjan kuvituksen kanssa Ms Tatilla oli hiukan ongelmia. Hän kiemurteli lukiessaan tuskastuneena, kun Tuuri kertoi vaikkapa matkasta, jolla hänen miehensä heittäytyi makaamaan kosteaan kevätmaahan ja kuvasi narsisseja sinistä taivasta vasten.

- Missä kuvat?!

Kirjassa on niukahko, mutta viehättävä tekijän oma mustavalkoinen piirroskuvitus. Ms Tatin mieli kuitenkin paloi saada nähdä nuo kirjassa niin hienosti ja hienostuneesti kuvatut paikat valokuvina, mieluiten värillisinä ja suurina. Voi miksei tätä kirjaa julkaistu uhkeana suurikokoisena puutarhakirjana! 

Kunnes hän sitten viimeinkin tajusi: puutarhakirjat ovat enimmäkseen valokuvateoksia ja sellaista lukijakin helposti odottaa. Mutta mitäpä, jos kerran vaihtelun vuoksi rauhoittuisi ja antaisi kertojan kuvata omalla, mielikuvitteluun houkuttavalla tavallaan kaikki ne viisitoista puutarhaa, jotka kirjassa esitellään. Ehkä puutarhakirjat sitä paitsi joskus olivat tällaisia.



 

 

Kommentit