Kansallismuseossa

Ms Tatin edellisestä käynnistä Kansallismuseoon oli kulunut vuosikausia. Hiukan sateisena päivänä hän pulpahti ulos metron uloskäynniltä Mannerheimintiellä ja kiipesi Lasipalatsin edessä nelosen ratikkaan ajaakseen pysäkinvälin museolle.

Hänellä oli jalassaan mukavat – suorastaan urheilulliset – kengät, joita hän ei ollut hankkinut omasta aloitteestaan. Koko matkan kotoa museolle hän katseli ihmisten jalkoja. Otantatutkimuksensa jälkeen hänen oli pakko todeta, että hän oli varmaan helsinkiläisen ihmislajin viimeinen urheilujalkineisiin (jo sanakin antoi hänelle epämieluisia väristyksiä) siirtynyt henkilö.

Anatomisesti muotoiltujen, joustavien, pehmennettyjen, räikeänväristen, tukevien ja kevyiden jalkineidensa ansiosta hänen jalkojaan ei alkanutkaan särkeä, kuten yleensä hänen kävellessään kilometrikaupalla museoiden kovilla lattioilla. Ms Tati ei kuitenkaan halunnut vetää tästä mitään hätiköityjä johtopäätöksiä.

Hän aloitti perusnäyttelyn katsomisen kellarikerroksen jää- ja kivikautta käsittelevästä osasta, ja säikähti mammutin törähdyksiä, jotka kaikuivat saleissa. Hän ihaili erityisesti uskomattoman sileiksi hiottuja kivikirveitä. Ne saivat hänet muistamaan joskus nuoruudessa tehdyn työjakson arkeologisilla kaivauksilla sekä sen suuren riemun ja innostuksen, jota kaikki osallistujat tunsivat, kun ehjän kivikirveen hahmo alkoi erottua kerroksittain kuoritusta hiekasta kaivausalueen pohjalla.

Karhun- ja hirvenpään muotoon hiottuja kirveitä katsoessaan hän mietti, miten ihmeessä kukaan raaskisi oikeasti käyttää noin hienoja luomuksia kirveinä. Ne olivatkin ihan vahingoittumattomia, ja hän päätteli, että ehkä ne oli valmistettu johonkin rituaaliin, kunnianosoitukseksi myyttisille karhu- ja hirviesi-isille.

Erityisen pitkään hän ihaili pronssikauden koruja, jotka olivat patinoituneet vihertäviksi. Ne näyttivät hienostuneilta, mutta eivät iloisuudessa vetäneet vertoja kivikauden maalatuille savihelmille, joita kuka tahansa 60-luvun hippi olisi rakastanut.

Ihastuksekseen hän löysi laatikkomaisen sovelluksen; siinä oli reikä, jonka yläpuolelle oli tarkoitus laittaa kätensä. Kun hän teki näin, hän näki samoja liikkeitä oman kätensä kanssa tekevän toisen käden, jossa oli hieno sormus. Joka kerta, kun hän veti kätensä pois ja asetti sen uudelleen aukon yläpuolelle, käsi ja sormus vaihtuivat. Hän leikki sormuksilla ja kädenliikkeillä niin pitkään, että huomasi toisten jo odottavan vuoroaan kärsimättöminä häntä katsellessaan. Tuntui kuin olisi saanut melkein oikeasti sovittaa lasivitriinien koruja!

Tällä kertaa hän myös viihtyi katselemassa keskiaikaisia puusta veistettyjä kirkollisia pyhimyspatsaita. Tutkimassa niiden hellyttävän kömpelöä ilmeikkyyttä ja värejä. Miten moni olikaan mahtanut kirkonpenkissä istuessaan kehitellä niille oman tarinansa. Hän mietti myös, millaista oli mahtanut olla ylimys ja istua kirkossa edesmennyt sukunsa ympärilleen kirkkoon haudattuna.

Sitten hän siirtyi uudemman ajan siroihin käsityötaidon näytteisiin. Kelloihin, astioihin, taitavasti eksoottisista puulajeista tehtyihin huonekaluihin, tiimalaseihin, koru- ja nuuskarasioihin, vaaseihin. Muotokuviin hienosti pukeutuneista herroista ja rouvista, joita ei kuitenkaan oikein tahtonut erottaa toisistaan, koska he olivat kuvissa samalla tavalla patsaiksi jähmettyneitä ja ilmeettömiä.

Museon kaakeliuunit olivat hänen erityisiä suosikkejaan. Hän rakasti ajatella, että istuisi mukavassa nojatuolissa jonkin koristeellisen uunin edessä jalat jakkaralle nostettuina. Tuli loimottaisi avoimesta luukusta. Hän katselisi kaakeleiden tuttuja kuvioita, lukisi hetken ja alkaisi sitten uunista tulevan lämmön vuoksi tuntea olonsa yhä raukeammaksi, kunnes nukahtaisi hetkeksi miellyttävään tuoliinsa. Kissa sylissä kehräten ja lämmöstä nauttien tietenkin.

-  Miten jännittävä unelma!

Hän puhutteli itseään aavistuksen pettyneenä.

-  Mielenkiintoisempaa olisi ehkä kaivata kaukomaille näkemään jotakin mahdollisimman erilaista. Niin kuin tietysti monesti olen kaivannutkin.

Hän käveli hetken aikaa katsellen kaikkea eteensä tulevaa ja oivalsi sitten: 

-  On se kyllä hyvin sopiva haave sille, joka haluaa säästää ympäristöä. Vaikka tietysti takkatulikin on nyt kiellettyjen listalla, tarkemmin ajatellen. Voi hyvänen aika!

Mahtoivatkohan entisaikojen ihmisetkin pelätä maailmansa puolesta, hän mietti. Että tulee katastrofi, joka tuhoaa maailman sellaisena kuin he sen tuntevat. Historioineen tulevaisuuksineen päivineen. Onko olemassa mitään järkyttävämpää ja surullisempaa ajatusta? Täydellisempää vastakohtaa tunteelle, jonka valtaan helposti joutuu museossa – että museoita ei olisi, jollei ihminen niin täysin luottaisi tulevaisuuteen ja sen haluun tietää menneestä?

Hän piristyi vasta päästessään astumaan R.W. Ekmanin maalaukseen vuoden 1863 säätyvaltiopäivien avaamisesta. Siellä mm J.V. Snellman puhutteli häntä. Yhtäkkiä hän huomasi seisovansa avajaissalissa ihan keisarin valtaistuimen vieressä! Kuuntelemassa suomalaisten silmäätekevien ajatuksia samalla, kun avajaisseremonia eteni.

Kuulemastaan pitkästä ja hämmentävästä pohdinnasta hänelle jäi lähinnä mieleen, että häntä kehotettiin kiinnittämään huomiota keisarin tapaan ajatella. Keisari suunnitteli ensin sodan aloittamista Suomessa. Sen sijaan hän järjestikin sotilasparaatin.