Sotienjälkeinen Lontoo

Kesäisenä päivänä Ms Tati loi katseensa kirjahyllyyn ja nappasi sieltä tarkemmin miettimättä kevyttä kesälukemista. Hänen käteensä osui vanha tyttökirja, jonka kotimaassaan Sveitsissä Elsa M. Hinzelmannina tunnettu kirjailija julkaisi alun perin vuonna 1949. Suomeksi Marianne Lontoossa julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin kirjailijanimellä Margrit Hauser.

Kesäpäivinä luettavan on hyvä olla vanhaa ja sattumanvaraisesti valittua. Tämä kuului Ms Tatin kesänviettoperinteisiin.

Ms Tati varasi lukuevääkseen kylmää juotavaa ja istuutui kesäiseen lukunurkkaukseensa rehottavien kasvien keskelle, odottaen lukukokemusta, joka palauttaa mieleen lapsuuden satunnaiset kirja- ja lehtilöydöt ullakolta.

Kirjassa 19-vuotias sveitsiläinen Marianne matkustaa ”talousapulaiseksi” perheeseen Lontoossa. Ilmeisesti sanaa Au-Pair ei vielä ollut keksitty tuolloin, tai ainakaan se ei ollut päätynyt kirjan suomennokseen.

-  Jaa-a.

Ms Tati kohotti katseensa hetkeksi kirjasta ja muisti oman vastaavan matkansa, lähestulkoon saman ikäisenä, samassa kaupungissa, mutta vuosikymmeniä myöhemmin. Häntä hymyilytti. Ei mikään erityinen muisto, vaan enemmänkin ajatus siitä, millainen aikuistumisriitti tuollainen matka oli ollut nuorille naisille jo ties kuinka kauan. Kansainvälistymisriitti myös.

Lontooseen saavuttuaan Marianne huomaa asuvansa kunnianarvoisan vanhan pariskunnan luona talossa, jossa ei ikinä tapahdu mitään ja jonka hovimestari katselee häntä ”kopeasti kuin lipputangon nenästä”.

”Siellä on joskus jääkylmää. Ei ulkonaisesti. Tarkoitan sisäisesti. Hehän kirjoittivat, että pitäisivät minua kuin tytärtä, mutta he kohtelevat minua kuin huonekalua. Kuvittele, Eva-täti, he eivät milloinkaan, eivät milloinkaan, ojenna minulle edes kättään! Kirjeeni ovat missä milloinkin ja löydän ne aivan sattumalta, jos yleensä löydän. Ja joka aamu minun on vietävä heille teetä makuuhuoneeseen! Pöyristyttävää! Mikä ihmeen tapa se sellainen on? Vaikka Sir ja Lady olisivatkin vanhoja ja rikkaita? Ovatko he liian ylhäisiä jaksaakseen nousta ylös sängystään?”

Kaupunkikin näyttäytyy ensimmäisillä, eksyttävillä kävelyillä vähemmän viehättävänä.

”Täytyikö näiden iänkaikkisten huviloiden muistuttaa välttämättä pilkulleen toinen toistaan! Pitikö jokaisen puutarhan jokaisen kukan kukkia samalla tavalla, pitikö miesten ahertaa joka ikisellä pihamaalla samanlaisissa takeissaan? Täytyykö jokaisen pikkutytön ja -pojan käyttää täsmälleen samanlaista koulupukua? Oliko yksilöllisyyttä enää olemassakaan?”

Alun kulttuurisokin jälkeen Mariannelle löytyy toinen paikka aivan vastakohtaisesta, köyhästä lapsiperheestä, jonka lapsikatrasta ja koiraa työssä käyvä yksinhuoltajaäiti luotsaa eteenpäin. Tähänkään perheeseen sopeutuminen ei käy Mariannelta ihan itsestään, mutta hän oppii huomaamaan, että elämä sodanjälkeisessä Lontoossa on kovin paljon vaatimattomampaa ja muutenkin erilaista kuin sodalta säästyneessä Sveitsissä. Polttoainetta ja elintarvikkeita säännöstellään, kaikesta on pulaa, ja ihmisten taustalta saattaa paljastua tragedioita, joista he eivät ota kertoakseen, koska englantilaiset eivät valita.

Pommitusten jäljet näkyvät vielä kaupungissa, johon Marianne vähitellen tutustuu ensin tuttavaperheen opettajamiehen englannin opetuksessa ja myöhemmin ikäisessään seurassa.

”- - herra Sergent selvitteli karttaa käyttäen Lontoon erikoisuuksia oppilaalleen: kuinka virastot ja muut sen tapaiset laitokset olivat vuosisatojen aikana kerääntyneet määrättyihin kortteleihin. Esimerkiksi kaikki asianajotoimistot olivat ”Keskustassa”, teatterit Thamesin pohjoisrannalla (lontoolaiset nimittivät virtaa yksinkertaisesti vain ’joeksi’), kun taas sanomalehtitalot olivat Fleer Streetin* varrella.”

*Po.: Fleet Street   

                 

Marianne aikuistuu Lontoon vuotensa aikana. Kuten kaiketi jokainen Lontooseen saapuva nuori tyttö, hän rakastuu ja kokee kansainväliseen rakkauteen kuuluvat sydänsurut. Mutta vielä enemmän häntä kasvattaa sodan jättämiin jälkiin tutustuminen. Hän tapaa perheensä vanhimman tyttären nuoren aviomiehen, joka on traumatisoitunut sodassa. Hän keskustelee opettajansa kanssa, joka on menettänyt sodassa kaksi poikaansa.

”Elämme vieläkin sekasortoisessa maailmassa, enkä ole pitkään aikaan pelästynyt mitään niin kuin Janen vastausta, jonka sain, kun tiedustelin, oliko hänkin unohtanut, mitä tehtiin lukemattomille ihmisille, jotka ajettiin maanpakoon omasta maastaan, joita metsästettiin kuin eläimiä, kidutettiin kauhealla tavalla ja surmattiin mitä julmimmin. ’Eikö aina tehdä niin, kun on sota?’ Jane kysäisi täysin rauhallisesti. Ajatelkaahan, Marianne – viisitoistavuotias tyttö meidän humaanissa Englannissamme pitää tuollaisia asioita itsestään selvinä!”

Marianne kokee syyllisyydentunteita sodalta säästyneestä kotimaastaan. Vaikka hän on lapsena osallistunut Sveitsiin sotaa paenneiden ulkomaalaisten auttamiseen, hän ei ole aikaisemmin ymmärtänyt sodasta ja sen seurauksista juuri mitään.

Ainakin yhden asian hän kuitenkin havaitsee olevan Englannissa paljon paremmin kuin kotimaassaan. Naiset osallistuvat yhteiskuntaan ja yhteiskunnalliseen keskusteluun ja miehet auttavat vaimojaan kotitöissä. Sveitsiläisillä naisilla ei ole edes äänioikeutta. Tuohtunut Marianne toteaa, että siivoaminen muodostaa ihan liian monen sveitsiläisen naisen pääasiallisen elämänsisällön. Mariannesta alkaakin Lontoossa kehittyä naisten oikeuksien puolustaja, jonka yhteiskunnallinen havainnointikyky huomaa niin englantilaisen yhteiskunnan tiukan luokkajaon kuin kansainvälisen opiskelijayhteisön eri kansallisuuksien rauhanomaisen rinnakkaiselonkin.

Kirjan toinen päähenkilö onkin oikeastaan Mariannen lisäksi Lontoo, jonka elämänmenosta 40-luvun lopulla Marianne tekee havaintoja. Hänen lempipaikakseen muodostuu (ilmainen) National Gallery maailmankuuluine maalauksineen, mutta muutakin mukavaa kaupungista löytyy.

Ms Tati huomasi lukevansa kirjaa kärsimättömänä odottaen pieniä kaupunkiin liittyviä havaintoja – ne jäivät hänen mielestään ihan liian vähäisiksi. Hän luki kirjaa etsiskellen Lontoon näkymiä kuin rakastunut Jane Austenin päähenkilö lukee kirjettä, jossa toivoo kuin sattumalta kuulevansa mielitietystään jotain uutisia.

”Albert Hall, joka aikaisemmin oli ollut sirkuksena, oli muodostettu konserttisaliksi vasta sodan jälkeen, kun Queen Hall oli vaurioitunut pommituksissa. Mariannen mielestä se oli ainutlaatuinen. Permannon ympärillä sai kävellä vapaasti ja keskellä oli lammikko, joka oli kukin kaunistettu ja jonka ympärillä ihmiset tungeksivat. Ellei sali ollut loppuunmyyty, kerääntyivät nuoret ihmiset ryhmiin ja kävelivät kaikkialla aivan kuin puistossa, tämän vuoksi konsertteja nimitettiin kävelykonserteiksi.”

” – Jaaha, nyt palaamme takaisin kirkkaaseen päivänvaloon ja lähdemme hiukan jaloittelemaan Hyde Parkiin. Sillä minun mielestäni meidän puistomme, niiden istutukset ja pensaat sekä puut ovat kerrassaan esittelykelpoisia. Taloja voidaan aina rakentaa, mutta satavuotiset tammet ovat ihmiskätten töitä ihmeellisempiä. Annamme niiden kasvaa ja kukoistaa, rakastamme niitä emmekä mielellämme uhraa niitä liikenteen Molokille emmekä kaada uusien vuokratalojen tieltä. Mikäpä tekisi Englannin englantilaisemmaksi kuin pikku talot puutarhoineen ja nurmikenttineen, joita hoidetaan huolella.”

Ms Tatille muistui mieleen, kuinka hänen oma perheensä eräänä hänen Lontoossa oleskelunsa ensimmäisistä viikonlopuista pakkasi itsensä ja hänet autoon ja ajoi esittelemään Lontoon keskustaa ja viemään hänet Tower-hotellin ravintolaan syömään. He ajoivat Piccadilly Circuksen ohi, Trafalgar Squarelle, ja pysähtyivät The Mall'n läheisyydessä hetkeksi sopivaan kohtaan, jotta Ms Tati saattoi katsella muutaman minuutin ajan Buckinhamin palatsia. Kaiken aikaa perheen äiti osoitteli Ms Tatille paikkoja ja kertoi niiden historiaa. Lapset malttoivat mielensä opastetun kierroksen aikana erinomaisesti siihen saakka, kun perheen 8-vuotiaan oli henkinen pakko eräässä risteyksessä huutaa suoraan Ms Tatin korvaan:

-  Ja KATSO, tuolla on McDonalds!

-  Niin, se on yksi meidän hyvin vanhoista McDonaldseistamme.

Hänen äitinsä sanoi.