Nummilla ja kaivosrannikolla

Bussista kuului ihastunut huokaus, kun opas ilmoitti, että lähestytään Poldarkin kuvauspaikkoja, jotka sijaitsevat Englannin Tinarannikkona tunnetulla alueella Cornwallissa.

Ms Tati tuhahti mielessään hivenen. Hän oli tehnyt lyhyen yrityksen katsoa tv-sarjaa, mutta päätynyt siihen tulokseen, että aikakaudet, jolloin miehet heiluivat peruukit päässään, eivät olleet oikein hänen juttunsa. Siitäkään huolimatta, että Ross Poldark itse ei peruukkia laita päähänsä, ja mustalla hevosellaan jyrkän rannikon partaalla ratsastava Aidan Turner on yhtä sydämeen käyvä näky kuin rannikon maisematkin.

Sen sijaan Ms Tatin mieli kihelmöi jännityksestä päästä näkemään enemmän nummia. Ne olivat kiehtoneet hänen mielikuvitustaan lapsuuden lukuhetkistä saakka. Viisikko salaperäisellä nummella, eväineen ja inkivääri- ja seljankukkajuomineen, tietysti. Salaisen puutarhan pieni nyreä Mary setänsä yksinäisessä talossa nummien keskellä, odottamassa uutta ystäväänsä Jackia, jota orpo ketunpoikanen seuraa. Cathy etsimässä Heathcliffiä. Nummien karuus ja äärettömyys kiehtoivat, jopa pelottivat.

Mutta nummissa ei kuulemma ollut oikein mitään katsomista. Siksi he olivat tähän saakka vain ajaneet niiden läpi ja tehneet yhden ainoan muutaman minuutin pysähdyksen. Pitkän kärttämisen jälkeen. Nyt Ms Tati pääsisi oikomaan koipiaan nummimaisemaan, ja saisi tilaisuuden katsella lähempää niitä kasveja, joissa ei ollut mitään näkemistä. Hän oli innoissaan.

Kuten Poldarkinsa Ms Tatia paremmin katsoneet tietänevät, kaivosrannikko elätti aikoinaan Cornwallin rannikon köyhän tienoon perheitä. Miehet, naiset ja lapsetkin raatoivat terveyttä koettelevassa kaivostyössä, joka mahdollisti mm Britannian laivaston ylivertaisuuden maailmassa. Humaani ja ihanteikas Ross Poldark kamppaili jonkinlaisen inhimillisyyden ja kohtuullisuuden saavuttamiseksi kaivostoiminnassa. 

Ms Tati voi kertoa tämän, koska hän katsoi sarjaa uudemman kerran matkalta palattuaan - ja uppoutui sen lumoihin. 

Bussista ulos astuminen oli kuin olisi astunut suoraan Poldarkin maisemaan. Jyrkät rantakalliot ja Atlantin aallot, sulattamoiden piiput ja ja edelleen pystyssä kohoavat konehuoneet. Toki kaikki on raunioina, mutta osa rakennelmista on säästynyt melko hyvin. 

Tuuli tönii vaikuttavia aaltoja tähyävää kulkijaa ja pakottaa katselemaan jalkoihinsa, hiekka lentää silmiin.

Ms Tati kietoi takkia tiiviimmin ympärilleen ja katseli kallioista rantaviivaa ja sen syvää pudotusta kohti merta. Hän pohti mielessään, kuinka kaukaa kaivostyöläiset mahtoivat tänne tulla, vai asuivatko jossakin lähistöllä, taloissa, jotka ehkä ovat jo kadonneet. Hän jäi katselemaan kanervaa, joka kasvoi tiiviinä ja tiheänä, pyöreänä pensaana ja piti sinnikkäästi puoliaan tuulta vastaan.

”Ihmisistä on varmaan kasvanut täällä vähän samanlaisia”, hän mietti.

Samaan aikaan pörhistelevä ja itseensä käpertyvä kanervanpallero kiinnosti häntä niin, että hän katseli sitä pitkään, kiersi sen ympärillä ja poimi varovasti tuulen sen ympäri kietomia kuivia heiniä irti sen oksista. 

Tuuli nappasi ne ahnaasti hänen kädestään heti, kun hän irrotti niistä otteensa.