Tiikerisafarilla


Ennen aamunsarastusta hotellin aulaan kokoontui joukko unisia ihmisiä. Aulan pöydällä oli maljassa suolakeksejä, mutta aamiaista olisi tarjolla vasta tiikerisafarin jälkeen.

Kaikki seurasivat sivusilmällä, milloin ja miten paikallisille luonto-oppaille, jotka samalla toimivat jeeppien kuljettajina, arvottaisiin heidän ajoreittinsä. Toimi oli nopeasti ohi, eivätkä kaikki vaikuttaneet osaansa tyytyväisiltä. Joillakin reiteillä oli paljon helpompi tehdä hyviä eläinhavaintoja kuin toisilla.

Ms Tati kiipesi jeeppiin yhdessä ryhmänsä kanssa. Ennen varsinaiselle luonnonsuojelualueelle pääsyä he ajoivat pienten, muutamista taloista ja majoista koostuvien kylien ohi. Tien varsilla heräiltiin. Pihoissa paloivat savuttavat nuotiot, joissa poltettiin majojen katoilla auringossa kuivattuja lehmänlantakakkuja. Tulilla kiehui varmaankin teevesi ja emännät valmistautuivat leipomaan. Viluiset perheenjäsenet kokoontuivat tulen ympärille lämmittelemään. Savu tuoksui hyvältä, Ms Tati pani merkille.

He lähestyivät Ranthamboren luonnonsuojelualueen porttia. Opas maksoi heidän sisäänpääsynsä ja aamun viileydessä ja pimeydessä värjöttelevät tavaroiden kaupustelijat ympäröivät toiveikkaina heidän jeeppinsä, kun he vielä odottivat puomin nousemista.

Ms Tatilla ei ollut hattua, vaikka sellainen oli auringon vuoksi kehotettu ottamaan mukaan. Hän osti kaupustelijalta kitin värisen lierihatun, jossa oli luonnonsuojelualueen nimi ja tiikerin kuva.

Heidän ajaessaan luonnonpuistoon sisään pimeä oli jo vaihtumassa hämäräksi. Tien varrella näkyi heräileviä languriapinaryhmiä. Arvokkaina lehtiä suuhunsa pisteleviä uroksia ja naaraita, joiden sylissä roikkui pystytukkaisia poikasia yhtä unisen näköisinä kuin miksi Ms Tati tunsi itsensä.

Kun he olivat ajaneet jonkin aikaa, opas pysäytti auton ja opetti heitä kuuntelemaan luonnon ääniä. Tai ainakin sulkemaan suunsa hetkeksi. 

Pehmeässä aamuhämärässä he näkivät väriltään hyvin ympäristöönsä sulautuvan sakaalin jolkottelevan omiin ajatuksiinsa keskittyneen, mutta määrätietoisen näköisenä, antamatta lähettyvillä olevan jeepillisen ihmisiä mitenkään haitata elämäänsä.

”Se varmaan tietää senkin, että me emme saa poistua jeepistä”, ajatteli Ms Tati, muistellen useampisivuista sitoumusta, jonka oli joutunut allekirjoittamaan päästäkseen safariajelulle. ”Varmaan se vähän säälii meitä.”

Jeeppiajelu poikkesi hieman tavanomaisesta sightseeingistä turisteille. Jeeppi puski läpitunkemattomaan maastoon omapäisesti kuin hurjistunut kilpikonna. He pomppivat ja kallistelivat istuimillaan sinne tänne ja pitelivät kiinni ohjeiden mukaan, samalla yrittäen pitää huolta, etteivät puiden tai pensaiden oksat sivaltelisi heitä kasvoille.

Kukkulainen maisema oli ruskea ja lepotilassa. Ms Tati koki sen hyvin rauhoittavana.

He odottivat jo kärsimättöminä nähdäkseen tiikereitä – mitenkäs muuten, kun tiikerisafarilla oltiin. Opas löysi heille tiikerin tassunjäljen pehmeällä polulla. Tuoreen ja tämänaamuisen. He saivat luvan nousta jeepistä sitä ihmettelemään.

Sitten he ajoivat halki talvisen metsän, jossa suurin osa puista oli pudottanut lehtensä; nousivat kukkuloille ja laskeutuivat järven rantaan. Sekä kukkulalla että rannalla he kiipesivät jälleen ulos jeepistä ja katselivat ympäristöään. Ruohikkoja ja jyrkkiä kallionseinämiä. Ohilentäviä lintuja.

Ms Tati näki kuningaskalastajan välkehtivän sinisen ja vihreän sävyissä. Mustia pelikaaneja ja valkoisia haikaroita. Riikinkukon kävelevän rantaleijonana hietikolla. Monia lintuja, joita hän ei tuntenut. 

Nyt voin sanoa, että olen nähnyt Intiassa kuningaskalastajan muuallakin kuin olutpullon etiketissä.

Opas osoitti heille rannalla laiskasti lekottelevia krokotiileja. Ne paastosivat aina pitkään ateriansa jälkeen eivätkä tällä hetkellä näyttäneet nälkäisiltä.

Kukkulalle pysähtymisen aikaan utelias lintu ilmaantui jeepin tienoille. Paikallinen harakka oli pohjoismaista graafisen pelkistetysti pukeutuvaa serkkuaan värikkäämpi. Lintu tuli rohkeasti jeeppiin tutkimaan poissaolevien reppuja ja tekemään tuttavuutta.

Mungo touhusi omiaan erään puronvarsirinteen pöheikössä. Villisikalauma rymisteli tanner kaikuen halki metsän ja Ms Tati mietti, ettei ehkä olisi kovin mukavaa joutua niiden juoksureitille. Niillä näytti olevan selkeä yhteinen päämäärä ja hyvä yhteishenki.

Ihmisryhmä jeepissä alkoi jo hermostua, kun ei tiikereitä löytynyt. Opas yritti parastaan ja kokeili vaikeapääsyistä paikkaa toisensa jälkeen, mutta tiikereistä ei näkynyt jälkeäkään. Sitten he taas kuuntelemaan pysähtyessään kuulivat apinalauman kiihtynyttä ääntelyä. Opas pystyi siitä päättelemään, mihin suuntaan laumaa häirinnyt tiikeri olisi matkalla ja he suunnistivat samaan suuntaan teitä ja polkuja pitkin.

Pitkän kuuntelemisen, vaanimisen ja oppaan kiihkeän kiikaroinnin jälkeen Ms Tatikin ennätti nähdä oksien ja lehtien välissä nopean vilahduksen  täysikasvuisesta tiikeristä ja pennusta. Ne suuntasivat sisemmälle metsään, poispäin heistä, minkä Ms Tati saattoi hyvin ymmärtää.

He seurasivat polkua pitkin samaan suuntaan ja tähyilivät epätoivoisesti. Lopulta opas paikansi tiikerin ja kaksi pentua lepäämässä varjossa tiheän lehvistön takana hyvän matkaa tiestä. Täysikasvuisen tiikerin turkin värit erottuivat selvästi lehtien vihreän takaa. Kamerat räpsähtelivät, mutta tulokset olivat lievästi sanottuna vaatimattomia. - Sen lähemmäksi he eivät tiikereitä päässeet.

Ms Tatikin oli hiukan pettynyt, kuten matkakaverinsakin. Hän tunsi kuitenkin olleensa etuoikeutettu, kun oli saanut vierailla tiikereiden metsässä. Hän mietti, miksi näitä retkiä piti kutsua nimenomaan tiikerisafareiksi, vaikka metsä oli täynnä mitä erilaisimpia kiinnostavia eläimiä.

He näkivätkin vielä paljon Intian gaselleja eli chinkara-antilooppeja, täplikkäitä aksiskauriita ja sambarhirviä. Kaikki nämä kauniit eläimet kuuluvat tiikereiden ruokalistalle ja niiden kanta vaikutti olevan alueella hyvissä voimissaan.

Metsän kissakunta, johon Ms Tatin saamien tietojen mukaan kuului tiikerien lisäksi ainakin leopardeja, aavikkoilveksiä ja viidakkokissoja, ei kuitenkaan täysin laiminlyönyt Ms Tatia. Se lähetti edustajansa hänen luokseen vielä siinä vaiheessa, kun hän oli jo heittänyt toivonsa heidän tapaamisestaan.

Illalla pimeän jo laskeuduttua Ms Tati palasi illalliselta huoneeseensa, lueskeli hetken ja pakkaili matkatavaroitaan seuraavan aamun lähtöä varten. Sitten hän nukkumaan käydessään käväisi terassillaan sammuttamassa valot sekä ulkoa että sisältä – myös makuuhuoneen valokatkaisin oli jostakin syystä kätevästi sijoitettu ulos. Hän lukitsi oven takanaan ja hapuili pimeässä sänkyynsä. Juuri kun hän oli ennättänyt asettua mukavasti, ulkoa kuului karjaisu.

Karjaisu ei ehkä ole ihan täsmällisen kuvaava, muttei kuitenkaan mitenkään liioiteltu ilmaus, vaikkei ääni nyt sentään tiikeriltä tai leijonalta kuulostanut.

Ms Tati jäykistyi paikoilleen ja jäi kuuntelemaan. Mikä se oli?

Hän oli joskus kuullut ketun huutavan yössä, se oli lähin ääni, johon hän saattoi yhdistää kuulemansa. Ääni toistui useampaan kertaan, se lähestyi, ja lopulta se kuului suoraan hänen ikkunansa edestä, terassilta.

Ms Tati ei pystynyt hillitsemään uteliaisuuttaan vaan ponkaisi ylös sängystään ja siirsi varovasti verhoa. Hän kohtasi vaativasti katsovan silmäparin, joka tuijotti hänen ikkunaansa. Kissa rääkäisi taas.

Ms Tatin mielessä käväisi ajatus avata ovi ja päästää kissa sisään, koska vaikutti siltä kuin hänen ylhäisyytensä olisi ajatellut tulla tervehdyskäynnille ja kenties nukkua hetken hänen jalkopäässään. Ajatus nauratti häntä. 

Kissa oli selvästi kotikissaa suurempi ja pitkäjalkaisempi. Sillä oli hiekanvärinen turkki, raidallinen häntä ja suuret, tarkkailevat korvat, joiden sisäpuolella erottuivat pienet karvatupsut. Nenä oli varreltaan korkea ja leveä ja keltaiset silmät lähellä nenänvartta.

Kissalla oli asiaa, mutta Ms Tati ei ymmärtänyt kissojen intiaa. 

Miksi sinä noin kovasti huudat?

Kissa pyörsi kävelemään edestakaisin terassilla. Se hyppäsi yhteen korituoliin ja näytti odottavan, että Ms Tati tulisi ja istuutuisi toiseen sen seuraksi. Ms Tatin olisi tehnyt mieli mennä, mutta hän jänisti. Jälkeenpäin hän ajatteli, että hänen järkensä kielsi häntä menemästä.

Kissa ei viihtynyt tuolilla kauan vaan palasi Ms Tatin eteen ikkunan taakse ja päästi tällä kertaa useamman vaativasti naukuvan huudon. 

Ms Tatille tuli mieleen vuosien takainen kevättalven aamu, jolloin hän heräsi vähän samanlaiseen tilanteeseen ja näki makuuhuoneensa ikkunasta katsoessaan naapurin vanhan, lihavan kollin yhdessä toisen kissaherran kanssa piehtaroimassa vähemmän arvokkaasti terassin tuoleilla ja kutsuvan hänen kissaneitojaan. 

Kuulepas. Puhu nyt vähän nätimmin ja hiljempaa, ihmiset nukkuvat täällä jo.

Hänen ääneensä oli ilmaantunut sellaista auktoriteettia, mitä voi kuulla niiden kissoille puhuvien ihmisten äänessä, jotka kuvittelevat olevansa kissanomistajia.

Kissa silmäsi häntä sen näköisenä kuin heillä olisi asioita selvitettävänä. He punnitsivat katseillaan toisiaan hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa. Sitten kissa liikahti turhautuneen oloisesti ja alkoi taas kiertää terassia. Ms Tati tunsi sympatiaa sitä kohtaan.

Hän sanoi sille myötätuntoisesti: 

Jatka sinä vain matkaasi nyt. 

Ja lisäsi vielä surumielisesti:

- En minä kuitenkaan sinua sisälle uskalla päästää.

Hänen hämmästyksekseen kissa suuntasi terassin portaille, käveli ne rauhallisesti alas ja asteli pimeyteen.















Kommentit