Onnen kultalintu

Ms Tati liukasteli kohti Tampereen taidemuseota. Hän oli jäänyt liian aikaisin nyssestä ja joutui siksi kävelemään ylimääräiset kaksi pysäkinväliä. Muhkuraisella peilijäällä ne tuntuivat kilometrien pituisilta. Naakka irtautui parvestaan ja asettui hajasäärin jalkakäytävän reunalle tarkkailemaan hänen etenemistään. Se jäi hetkeksi tuijottelemaan estoitta Ms Tatin varovaista etenemistä ja ravisti sitten äkisti päätään ja kääntyi menemään.

Kirjasto Metson edessä levittäytyi viihtyisä näky valaistuja myyntikojuja ja niistä tulvivia tuoksuja - maalaismarkkinat. Kojujen välissä oli kuitenkin vieläkin liukkaampaa kuin jalkakäytävillä, mikäli mahdollista. Ja hän halusi varmistaa kiireettömän museovierailun. Siksi hän vain pikaisesti poikkesi reunimmaisiin kojuihin ja osti pussillisen pikkuruisia rahkamunkkipalleroita. 

"Kai nämä säilyvät vielä huomisille vieraille hyvinä?" hän kysyi myyjältä, ikään kuin ei koskaan ennen olisi ostanut munkkeja. Tarkemmin ajatellen siitä kyllä olikin todella joitakin kymmeniä vuosia. Hän piti itse munkeista, mutta ei erityisemmin siitä, että ne oli kieritelty sokerissa. Mutta kuka voisi vastustaa vastapaistetun munkin tuoksua marraskuisessa säässä!

Jäähaasteet vain lisääntyivät, kun hän saapui museon eteen. Siellä oli jo pimeää ja ylämäki kadulta sisäänkäynnille oli jään peitossa. Hänen töppöstelytekniikkansa kuitenkin selvitti tämän viimeisen esteen ja hän astui sisään museoon.

Museossa oli kaksi näyttelyä, joihin molempiin hän suhtautui toiveikkaasti. 

Mediataiteilija Hanna Haaslahden Kaltaiset oli hauskan ja mielenkiintoisen idean ympärille rakennettu teos. Siinä näyttelyvieras sai halutessaan astua portaaliin, jossa hänet skannattiin ja hänelle luotiin kaltainen: hänen kasvonpiirteitään varioiva toinen olento, joka lähti suurella screenillä tutustumaan muihin kaltaisiinsa, eli toisten näyttelyvieraiden piirteistä rakennettuihin hahmoihin. 

Ms Tatin kaltainen ojensi kätensä ylös kuin jotakin puusta poimiakseen. "Ihan kuin esiäiti Lucy sellaisena kuin hänet on kuvattu", Ms Tati ajatteli. "Ja miksi ei, varmaan minussa niin kuin meissä kaikissa on jäljellä jotakin kaikkein kaukaisimmistakin esiäideistä." Hän tunnisti selvästi omat kasvonpiirteensä, mutta kaltainen liikkui aivan eri tavoin kuin hän itse ja - noh, vaikutti hieman puusta pudonneelta.

Liittyessään muiden kaltaistensa seuraan hän käyttäytyi ihmettelevästi, ei oikein uskaltanut ottaa kontaktia muihin. Ms Tatin olisi tehnyt mieli rohkaista häntä kuin lasta, joka epäröi leikkikentän reunalla. Seuraillessaan vasta luodun porukan touhuja hän huomasi, että kontaktit olivat harvinaisia. Joku uusi saapui paikalle ja hypähteli iloisesti. Kukaan ei reagoinut. Hän hypähteli lisää ja katseli muita odottavasti. Lopulta hänen oli luovutettava, kun kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Jotkut katselivat muita hiukan arvostelevan näköisinä. Toiset näyttivät ihmettelevän lähinnä itseään.

Ms Tati oli lukenut, että kohtaamisista saattaisi myös syntyä lapsia, joissa piirteiden kiertokulku jatkui. Katseltuaan jonkin aikaa porukan puuhia, hän mietti, että siihen mahtaisi kulua vielä jonkin aikaa... Ja jatkoi toiseen näyttelyyn.

Vuoden nuoren taiteilijan Man Yaun laaja näyttely oli kahdessa kerroksessa. Hän osoittautui todella monipuoliseksi eri materiaalien käyttäjäksi. Hänen töissään saattoi yhdistyä metalli, keramiikka, suupuhallettu lasi ja tekstiili vaikuttavalla tavalla. Jotkut työt olivat värikkäitä ja iloisia, kuten luonnollisen kokoinen posliinidelfiini. Toisissa oli häiritseviä yksityiskohtia kuten teräviä tai puristavia osia ihmisihoa tai kasvia vasten. 

Vasta toista kertaa kiertäessään Ms Tati huomasi, että tuoksuherkkiä vierailijoita varoitettiin kyltillä näyttelyn yhteen osaan kuuluvista häiritsevistä tuoksuista. Ja hän ei ollut huomannut mitään! Hän kiersi uudelleen ja haistoi yhdessä kohtaa ehkä jotakin, minkä saattoi tulkita jonkin keinotekoisen materiaalin tuoksuksi, mutta ei hän olisi huomannut sitä, jollei olisi kulkenut nuuskutellen. Hänen olisi tehnyt mieli mennä kysymään museo-oppaalta, mitä hänen olisi ollut tarkoitus haistaa, mutta äkkiä häntä ujostutti. 

"Onkohan minun hajuaistini heikentynyt?" hän alkoi pohtia. Ei hän ollut yhtään huomannut, että hajut olisivat kadonneet. Kyllä hän edelleen haistoi ainakin munkit, mandariinin ja teen, hän kertasi päivän tuoksuja mielessään. "Kummallista", hän mietti. "Olikohan tarkoituksena saada ihminen epäilemään aistejaan..."

Man Yau kertoi näyttelynsä teemoista videolla. Hän sanoi kuvaavansa tunteita, joita rodullistettuna oleminen (hän ei tainnut käyttää tätä termiä) herättää. Samanaikaista esillä olemista ja puristautumisen tunnetta, väkivaltaista liian pieneen tai luonnottomaan tilaan joutumista. Kuin tapetiksi litistetty kukka, jollaisilla yhden näyttelysalin seinät oli peitetty. Mukana oli myös osasto Artemiin nuolista.

Yhdessä teoksessaan hän on luonut keramiikkavaasien asetelman, jonka inspiraationa on ollut orientalismiin kuulunut varakkaiden eurooppalaisten halu koota "aasialaista" keramiikkaa ja posliinia. Keräilijät niputtivat surutta eri alkuperistä kotoisin olevia, usein arkielämää huomattavan tarkasti ja tarinallisesti kuvaavia teoksia samaan lokeroon; teoksista tuli kuin vankeja, joiden erityispiirteitä ja alkuperää ei enää tunnettu eikä kunnioitettu. 

Katsoessaan taiteilijan haastatteluvideota Ms Tati koki déjà-vu -hetken. "Onkohan se tosiaan hän?" Ms Tati mietti. Hän istui ajatuksissaan taas Helsingin metrossa. Oli marraskuun kalsea ja pimeä ilta ja hän oli istahtanut vastapäätä nuorta naista. Naisella oli hieman japanilaisuuteen viittaavat piirteet ja hän otti penkiltään vierestään jotakin. Pienen kullanvärisen esineen.

Se oli kultapaperinen origamilintu, Ms Tati huomasi naisen pyöritellessä esinettä sormissaan ja vahvistaessa samalla vielä joitakin taitteita. Naisen lähtiessä Ms Tati ja hän hymyilivät hiukan toisilleen ja nainen jätti linnun penkille. "Ihan kuin minulle", Ms Tati ajatteli ja otti hauraan linnun käteensä. Hän sujautti linnun varovasti laukkuunsa kuin yllättävän ja kallisarvoisen lahjan, ja sellainenhan se olikin. Kotona hän asetteli linnun varovasti muiden aarteidensa joukkoon; ne olivat pieniä löytöjä matkoilta, kiviä, erikoisia siemeniä...

Hän muisti niiden kaikkien tarinat.

"Nyt tuntuisi erityisen pahalta, jos olisin sekoittanut kaksi eri henkilöä", hän ajatteli viime silmäystä näyttelyyn luodessaan. "Mutta jollen olisikaan - miten kaunis sattuma se olisi!"