Sintran sumuissa

Ms Tati istui bussipysäkillä ja odotti. Ei bussia, vaan henkilökohtaista matkaopastaan, jollaisen oli ensimmäistä kertaa tullut tilanneeksi. 

Hän nojasi pysäkin takaseinään ja heilutteli jalkojaan istuimen reunalla kuin lapsi, pitkästyneenä. Hän oli istunut tässä jo hyvän aikaa ja tarkastellut samalla tien toisella puolella olevaa pikkuhotellia, johon oli majoittunut. Hän oli lähtenyt sieltä hiipien, koska oli ihan hiljaista ja muut vaikuttivat nukkuvan sunnuntaiaamun ihanaa untaan. Kukaan muu ei näyttänyt olevan vielä nytkään jalkeilla. Ei ihme, sillä satoi vuolaasti. Ehkä he kaikki myös tiesivät, ettei lähistöllä ollut yhtäkään kahvilaa, joka olisi jo avannut ovensa. Ms Tatikin tiesi tämän, mutta vain koska oli kiertänyt sateenvarjoineen lähitienoot tarkistamassa tilanteen, ja tullut sitten odottamaan noutajaansa hotellin eteen, aivan liian aikaisin ja aamukahvittomuudesta vähän nyreissään.

- Jokin näissä aikatauluissa nyt on pielessä, hän tuumiskeli ja muisteli edellisen illan hotellille saapumistaan. Silloinkin hän oli odottanut pitkään, ja kun kukaan ei vastannut hotellin ovipuhelimeen, pohtinut mielessään, oliko hänen varauksensa ehkä kokonaan erehdys. Ehkä hotelli oli suljettu? Lopulta respan työntekijä oli saapunut kaupungilta ja ihmetellyt, kuinka Ms Tati saattoi olla lennoltaan niin aikaisin hotellilla. Hyvitykseksi odottelusta hän oli kutsunut Ms Tatin juomaan viiniä hotellin parvekkeelle, mutta Ms Tati oli pitänyt parempana vetäytyä jo lepäilemään seuraavan aamun aikaista lähtöä odotellessaan.

Nyt vaalea, siisti ja uusi auto (jonka merkkiin Ms Tati ei tapansa mukaan kiinnittänyt mitään huomiota) pysähtyi hotellin eteen kadulle. Sieltä nousi vielä siistimpi, tummaan pukuun ja vaaleaan trenssitakkiin pukeutunut mies, jonka parta oli muotoiltu viimeisen päälle. Mies otti tarmokkaasti esiin suuren sateenvarjon ja asteli hotellin ovipuhelimelle. Ennen kuin Ms Tati ennätti tehdä mitään, mies oli kadonnut talon rappukäytävään, ja Ms Tati vain heilutteli jalkojaan edelleen.

Hetken kuluttua mies palasi alas ja Ms Tati ylitti kadun kysyäkseen, oliko mies tulossa häntä noutamaan. Miehen kasvot kirkastuivat ja hän meni auton tavaratilalle ja esitteli Ms Tatille ylpeänä suurta sateenvarjoa, kumisaappaita ja sadetakkia, jotka oli varannut hänelle. Ms Tati oli vaikuttunut, mutta päätti pysytellä ainakin toistaiseksi vielä omissa vaatteissaan.

Mies puhui erinomaista englantia, oli opiskellut ulkomailla ja naimisissa amerikkalaisen naisen kanssa. He keskustelivat päivän aikataulusta. Ms Tati empi, mahtaisiko päivä mennä sateisen sään vuoksi pilalle. Mies suoristautui ja loi ohjauspyörän äärestä olkansa yli Ms Tatiin vakavan ja vakuuttavan katseen:

- Ei todellakaan, jos se vain minusta riippuu.

Sitten hän vielä lisäsi:

- Sintrassa sataa lähes aina. Siellä on oma mikroilmastonsa ja se on hyvin kostea. Sen vuoksi se juuri onkin niin vehreä paikka. Käyn siellä yleensä vähintään kerran viikossa ja olen oppinut pitämään Sintran sateista.

Ms Tatin mieliala nousi. Edessä olisi jännittävä päivä. Hän näkisi Sintran, jonne menosta oli haaveillut pitkään, ja sen puutarhat, tai ainakin jonkin niistä. Palatseista hän ei ollut niin kiinnostunut kuin puutarhoista, hän kertoi oppaalleen, mutta jos sataisi kovasti, niin täytyisi varmaan viettää enemmän aikaa palatseissa sisällä.

Lisäksi hän sai kuulla olevansa matkalla myös Cabo da Rocaan, Euroopan mantereen läntisimpään kolkkaan, ja että he ajaisivat sinne Cascaisin kauniin rannikon ja Estorilin kaupungin kautta. Suuria puutarhoja oli Sintrassa oikeastaan ainakin kolme, mutta he eivät ennättäisi päivän aikana käydä kuin yhdessä, mikäli Ms Tati haluaisi myös välillä levähtää rauhallisella lounaalla.

Muutaman kymmenen kilometrin matka taittui nopeasti. He saapuivat Sintran keskustaan ja pysähtyivät kuninkaallisen palatsin eteen. Jorge - kutsukaamme opasta Jorgeksi, vaikkei Ms Tati olekaan ihan varma, muistaako nimen oikein - neuvoi tien lähistön kävelykatujen parhaaseen kahvilaan ja neuvoi myös paikallisen leivonnaiserikoisuuden, joka oli kahvilan bravuuri. 

Kun he jälleen puolen tunnin kuluttua jatkoivat matkaa, Ms Tati oli kahvilavierailunsa virkistämänä jo varma, että päivästä tulisi mitä parhain, satoi tai paistoi. Sitä paitsi hän oli saanut ostettua myös uuden muistikortin kameraansa, kun oli vasta matkalla huomannut edellisen olevan lähes täynnä.

Pena Palace kohosi kaupungin yläpuolelle sumusta ja sateesta kuin joku satulinna. Sellainen se tavallaan olikin, koska oli suurimmaksi osaksi rakennettu romantiikan aikakaudella, tosin keskiaikaisen luostarin läheisyyteen vuoren laelle.

He liittyivät linnan alapuolella rinteessä lippujonoon ja Ms Tati sai lippunsa nopeasti ja lähes kommelluksitta. Jollei oteta lukuun sitä, että hänen sateenvarjonsa tökkäsi jonossa erästä naista silmäkulmaan ja nainen alkoi kiljua kuin hänen silmänsä olisi puhjennut. 

Ms Tati jähmettyi kauhusta paikoilleen eikä saanut anteeksipyynnön lisäksi mitään muuta suustaan. Lopulta sitten Jorgen haastattelussa selvisi, ettei naiseen ollut oikeastaan sattunutkaan. Tutisevin polvin Ms Tati huokaisi helpotuksesta. Ihmisten silmien puhkominen ei varsinaisesti ollut kuulunut hänen lomasuunnitelmiinsa.

Palatsi oli komea, mutta ruuhka siellä koetteli Ms Tatin kärsivällisyyttä. Jos jono olisi sallinut, hän olisi mielellään palannut jo ennen kierroksen puoliväliä takaisin päin ja jättänyt loput tilat näkemättä. Hänen kameransa linssi oli huurustunut kosteudesta ja lämpötilaeroista sisä- ja ulkoilman välillä.

Oikeastaan palatsin sisäpihat, ulkona kiertävät portaat, kaarikäytävät ja terassit olivat sisällä olevia huoneita kiinnostavampia. Ms Tati nautti satumaisen leikkisistä yksityiskohdista. Siitä kuinka kiviportaiden vierellä kulkeva kaide muodosti pienen lenkin vain huvin vuoksi, kuin olisi ollut elävän kasvin varsi. Goottilaiset jättiläiset, hirviöt ja eläimet katselivat räystäiltä ja seiniltä ja kannattelivat pylväitä tai muita rakennelmia. Kaarenmuotoista ulkokäytävän oviaukkoa reunustavat koristelut toivat mieleen käärmeen nahan. Kaikkialla, sekä sisällä että ulkona, oli taidokkaita portugalilaisia kaakeleita ja mosaiikkeja, azulejos. 

Jorge sai melkein kiskoa Ms Tatin palatsin puutarhaan aukeavalta tieltä. Sumuviitassaan puutarha näytti niin kutsuvalta, että Ms Tatia epäilytti, että hän näkisi seuraavana yönä katkeria painajaisia siitä, että oli suostunut kulkemaan sen ohi. Mutta Jorge vakuutti, että hän itse asiassa halusi nähdä toisen puutarhan, Quinta da Regaleiran puiston.

Kyllähän hän sitten halusikin, kun he pääsivät puutarhaan. Halusi siitä huolimatta, että tässä vaiheessa hänen kävelykenkänsä olivat jo läpimärät. 

Ms Tati sai Jorgelta käteensä alueen kartan, kun he sopivat tapaamisesta sen jälkeen, kun Ms Tati olisi ennättänyt pääpiirteissään tutkia paikan. Sen jälkeen olisi lounaan vuoro.

- Pidä silmällä keijuja, Jorge sanoi, kun Ms Tati laskeutui kiviportaita katutasosta puiston käytävälle.

Ms Tati näki nopeasti kostuvasta kartastaan, että puutarhassa oli palatsin ja kappelin lisäksi torneja, järviä, vesiputouksia, puroja, luolastoja ja labyrinttejä sekä suihkulähteitä. Karttaan oli myös merkitty "siirtymäriittikaivoja", jotka olivat toiselta nimeltään "käänteisiä torneja". Ms Tatin kulmakarvat kohosivat. 

Jorge oli kertonut puiston 1900-luvulla omistaneen Carvalho Monteiron harrastuksesta mystiikkaan, ruusuristiläisyyteen, vapaamuurariuteen ja temppeliherroihin. Yhdessä arkkitehti Luigi Maninin kanssa he loivat tämän merkillisen symboliikkaa, koristeellisuutta ja mystiikkaa tihkuvan puiston, jossa aikoinaan järjestettiin myös erilaisia rituaaleja.

Kuten usein, Ms Tati päätti kulkea, minne tie, eikä suinkaan kartta, hänet veisi.

Hän löysi lukuisia risteäviä teitä ja polkuja, siltoja, penkkejä, torneja, kaakeloituja muureja, antiikin jumalien patsaita, muhkeita kukkaistutuksia ja luonnonvaraiselta vehreydeltä näyttäviä paikkoja, joissa multa tuoksui väkevästi ja kasvit työntyivät maasta niin vihreinä, että silmiin melkein sattui, vaikka tienoo olikin pehmeän sumun saartama. Monet kukat kukkivat vielä marraskuussa, vesi solisi sekä puroissa että valuessaan taivaasta. Ilmassa oli maatuvien kasvien tuoksua ja se oli kevyttä ja hapekasta hengittää. Sadekin väheni tai lakkasi ajoittain.

Ms Tati unohti kokonaan, että oli märkä ja paleli. Ei hän kuitenkaan tuntenut minkäänlaista halua lähteä tutkimaan alueen laajaa ja monimutkaista luolastoa, jonne oli lukuisia sisäänkäyntejä eri puolilla puistoa. Maan alla oli mm kappeli. Hänen puolestaan se sai olla siellä rauhassa, hän keskittyisi maanpäällisiin asioihin.

Hän saapui palatsin pihaan, tai niin hän ainakin oletti. Kaikki näytti melko autiolta, paikka taisikin olla suljettuna, ehkä Jorge oli maininnutkin siitä kertoessaan paikasta. Palatsi ja puisto olivat läpikäyneet monia korjauksia sen jälkeen, kun paikka oli siirtynyt Sintran kaupungin omistukseen.

Sitten joku äkkiä puhutteli Ms Tatia. Ääni oli pieni ja hänen täytyi katsella vähän aikaa ympärilleen epävarmana siitä, oliko kuullut jotakin vai ei. 

- Keijuja? hän mietti.

Hän näki mustan kissan istuvan suuren, koristeellisen kiviruukun juurella ja katselevan hänestä poispäin, alas laaksoon. Hän tervehti, mutta kissa ei kääntynyt.

- Mikä hätänä? hän kysyi. Etkö halua minun tulevan tänne?

Silloin kissa kääntyi hiukan vastentahtoisen näköisesti ja loi häneen vetoavan, naukaisulla säestetyn katseen: "Älä nyt juokse karkuun, ole kiltti."

Ms Tati henkäisi nopeasti, mutta kissan katse rauhoitti hänet heti.

Mustalla kissalla oli vampyyrin torahampaat!

- Jösses, Ms Tati kuiskasi kissalle. Mitähän seremonioita täällä onkaan harjoitettu...

Kissa naukaisi jälleen hyvin pienellä äänellä ja puski lempeästi hänen kättään.

Kun Ms Tati palasi autolle varpaat ja nenänpää märkinä, Jorge kysyi, oliko keijuja näkynyt.

- Ne olivat mustia kissoja, Ms Tati sanoi. 

Jorge vilkaisi häntä nopeasti, mutta ei sanonut mitään.

- Ja niillä oli vampyyrin hampaat.

Jorge ei vieläkään sanonut mitään.