Tampereella vakoilemassa

Ms Tati saapui opiskeluaikojensa kotikaupunkiinsa junalla. Aseman viereen oli kasvanut pelottava musta torni, joka katseli syysharmaata kaupunkia kuin Sauronin silmä. Myös toisella puolella asemaa rakennettiin kuumeisesti jotakin isoa.

Hän lähti kävelemään kohti vanhaa tuomiokirkkoa.

"Mikähän siinä on", hän mietti mennessään, "että ne kaikkein ilmeisimmät nähtävyydet jäävät niin usein näkemättä, kun asuu jossakin paikassa. Niin kuin nyt tämä kirkkokin. Ja niin kuin olen Simbergin töitä aina rakastanut."

Kirkko oli vielä viimeisen, jo harvenneen ruskan ympäröimä. Suuria, vanhoja puita kasvoi sen ympärillä. Pihlajanmarjoja oli vielä jäljellä paljon.

Nurmikolla hyppeli rusakko. Sen perässä käveli nainen, joka puhui sille. Ms Tati katseli heitä hetken miettiväisenä. Sitten hän lähestyi kirkkoa mennäkseen sisään, mutta ovet olivatkin vielä kiinni. Kirkko aukeaisi vasta yhdeltätoista.

Lähistöltä löytyi kuitenkin pullantuoksuinen Viialan leipomon kahvila, jossa saattoi vetelehtiä vajaan tunnin teekupin ja päivän tarjouspullan äärellä.

"Perunaleivoksia!" Ms Tati ilahtui tiskillä. 

"Koskahan olen viimeksi nähnyt perunaleivoksia! Vai olenko vain lakannut kiinnittämästä huomiota niihin? Opiskeluaikoina niitä syötiin joskus, mutta eikö niitä ole Helsingissä ollenkaan, kun en muista?"

Tämä jäi myöhemmin tutkittavaksi arvoitukseksi. Hieman Ms Tatia kyllä jälkikäteen harmitti, ettei hän tullut ottaneeksi perunaleivosta. Ties millaisia opiskeluaikojen muistoja leivoksen maku ja tuoksu olisivat saattaneet houkutella esiin.

Kirkko tuoksui vanhalta ja arvokkaalta ja sen valoisuus ilahdutti harmaassa aamupäivässä. Lamput valaisivat ja suurista lasimaalauksista tulvi valoa vaaleiden kaarten keskelle. Ruusuköynnöksen kantajapojat kannattelivat taakkaansa lehterien edustalla, hentoisempi ruusuköynnös kiipesi pitkin kaikkia kaaria kattoon. Siellä, missä poikien kannattelema köynnös päättyi, oli vain mustaa, savuavaa ja tuhottua maata.

Keskellä kattoa, mistä lamput roikkuivat, suuri käärme piti suussaan isoa omenaa. Tarjosiko se omenaa kirkkoväelle? Pikemminkin näytti siltä kuin se olisi aikeissa puolustaa omenaansa vaikka hengellään.

Simbergin Haavoittunut enkeli oli tavoittamattomissa parvella, jota kunnostettiin parhaillaan, mutta Kuoleman puutarhaa pääsi katsomaan läheltä. Ms Tatin oli täytynyt nähdä fresko tai maalaus eri versioina ja kopioina satoja kertoja. Silti hän kiinnitti nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa huomiota oksaan ripustettuun puhtaaseen käsipyyhkeeseen maalauksen vasemmassa reunassa. Jostain syystä sen katseleminen rusensi hänen sydäntään: kuolema pyyhkii kätensä huolellisesti ripustettuun puhtaaseen pyyhkeeseen työnsä lomassa. Yhdessä puutarhurien suojelevan lempeyden kanssa tämä havainto melkein lyyhisti Ms Tatin. 

Kontrasti Simbergin villin henkilökohtaisen, maan väreissä elävän mytologian, ja Magnus Enckellin Ylösnousemus-freskon hillityn kalvakkuuden välillä oli melkoinen.

Kirkosta Ms Tati lähti kävelemään Finlaysonin vanhalle tehdasalueelle. Hän piti Tampereen viime vuosikymmenien muutoksesta, jossa vanhat tehdasrakennukset oli säästetty ja muunnettu uusiin tarkoituksiin. Kuten vaikka Vakoilumuseoksi.

Vakoilumuseossa ei tietenkään saanut kuvata. Mutta erilaisia vakoiluelokuvista ja -kirjoista tuttuja, helposti kämmeneen piiloutuvia minikameroita oli yleisön ihmeteltävänä useita. Ms Tati tutki niitä kiinnostuneena. Hän näki myös sateenvarjon, jonka mekanismilla saattoi tungoksessa tökätä tappavan ruiskeen jonkun pohkeeseen. Esittelyteksti kertoi, että joku vakooja oli murhattu tällä tavoin. Kävelykepissä oli miekka, huulipunaan tai onttoon kirjaan saattoi kätkeä viestejä, vaikka mikrofilmeinä. Ihan kuin vanhoissa pehmeäkantisissa romaaneissa, joita hän ahmi lapsena. Niiden kannessa oli aina joku hattupäinen mies.

Ms Tati ihmetteli myös näkymätöntä mustetta, naamioitumisvälineitä, eri maiden salaisten poliisien käytössä olleita käsirautoja ja aseita, myrkkysormuksia, salakuuntelulaitteistoja ja valheenpaljastuskoneita. Hän testasi vakoiluohjelmistoa vanhalla tietokoneella. Kaiken tämän jätti kuitenkin varjoonsa ihme, joka viattoman murikan näköisenä makasi vitriinissä: vakoilukivi!

Tämän miljoonien hintaisen, amerikkalaista huipputeknologiaa edustavan vakoiluvälineen löydöstä uutisoitiin Venäjällä vuonna 2006. Uutisten mukaan britit käyttivät kiveä postilaatikkona ja uusien vakoojien värväyksen välineenä moskovalaisessa puistossa. Todisteena tästä Venäjän televisio näytti mustavalkoista kuvaa puistosta, jossa liikkui uutisessa nimettyjä henkilöitä eri aikoina.

"Ajatella", Ms Tati mietti ulos astuessaan. 

"Kyllä maailma on kaikkea tarua ihmeellisempi."

Hänestä tuntui, että hän ansaitsisi tukevan lounaan. Sellaisen hän löysikin hyvin läheltä Panimoravintola Plevnasta. Hän tilasi punajuuripihvejä paistettujen perunoiden kera ja Finlayson Art Alen. Makeana herkkuna vielä Mummon mustaherukkasiideriä jälkiruuaksi. Sitten hän tunsikin olonsa niin hyvin aterioineeksi, ettei olisi millään jaksanut lähteä nyssellä ajelemaan. Niinpä hän käveli Keskustorille ja otti taksin Pispalaan, ”kotiin” vanhoille kulmilleen.

Vaikutti siltä kuin Pispalassa olisivat asukkaat kokonaan vaihtuneet siitä, kun hän siellä asusteli. Entiset rosoiset, rappioromanttiset ja vetoiset röttelöt olivat muuttuneet hyvin hoidetuiksi puutaloiksi ja uusia talojakin oli rakennettu paljon. Maisemat harjulta Pyhäjärven suuntaan olivat kuitenkin entisellään. Tahmelan palsta-alue pilkotti rinteen juurella kuin ennenkin. Se oli näkynyt Ms Tatin ikkunasta hänen asuessaan Pispalassa.

Ms Tati lähti laskeutumaan portaita kohti pannukakkukahvilaa, josta oli kuullut. Kahvila oli kuitenkin kiinni. Maanantai.

"Mitäs nyt?" Ms Tati mietti ja lähti hitaasti kipuamaan portaita takaisin ylös.

Portaat olivat kyllä muuttuneet! Hyvä tavaton sentään. Vaikkei hän koskaan ollut niitä nuoren gasellin lailla kiipeillyt, hän saattoi elävästi muistaa monet matkansa suosikkipubiinsa Pispalan Pulteriin harjun toisen puolen rinteen alapäässä. Ensin kivuttiin nämä Tahmelan puolen portaat ylös ja sitten laskeuduttiin Näsijärven puolelle. Ja takaisin tullessa taas päinvastoin. Ei se kovin kummoiselta silloin tuntunut. Nyt hänen oli pysähdyttävä huohottamaan useaan kohtaan takaisinpäin noustessaan. Saihan hän katsella kuitenkin maisemia.

Ylhäälle päästyään hän suunnisti Pyynikille. Näkötorni löytyi helposti, vaikkei hänellä ollut enää oikein mitään muistikuvaa, missä se täsmälleen oli.

”Pyynikin munkkikahvila”, julisti kyltti näkötornin ulkopuolella. ”Olemme auki vuoden jokaisena päivänä!”

”Pisteet teille siitä”, Ms Tati ajatteli. ”Eipä ole Näsinneulasta haastajaksi tässä suhteessa.”

Hän oli todennut menemisiään suunnitellessaan, että Näsinneula on maanantaisin suljettu.

Tornin portaissa kiipeili ryhmä nuoria japanilaisia turisteja ja alakerran kahvilassa kuului olevan toinen turistiryhmä, ranskalaisia. Ms Tati ei epäröinyt yhtään, mennäkö hissillä vai ei. Hänelle riitti kiipeilyharjoitukseksi yksi hissin jälkeen jäljelle jäävä portaikko. Portaikon päässä olevasta ovesta ulos astuessaan hän huomasi astuvansa suoraan lätäkköön näköalatasanteen lattialla. Ulkona tuuli, mutta Tampere järvineen näkyi pienestä pilvisyydestä ja sateisuudesta huolimatta hyvin.

Hän ihaili hetken maisemia ja laskeutui sitten maankamaralle munkkien ja lämpimän teen houkuttamana.

Rautatieasemalla ennen lähtöään hän vilkaisi kelloaan. Se oli poissa. Hän hätääntyi. Muistokello! Tunnearvo! Hetken hengiteltyään hän pystyi muistamaan, että vielä näköalatornin kahvilassa hänellä oli kellonsa, koska hän oli katsonut sitä. Kellon oli siis täytynyt pudota joko kahvilaan tai taksiin, jolla hän palasi keskustaan Pyynikiltä.

Taksikuitti oli hänen lompakossaan ja siinä puhelinnumero. Kuljettaja vastasi melkein heti, mutta etsiskely tuntui kestävän ikuisuuden.

- Täällähän se on! Jalkatilasta löytyi.

Ms Tati huokaisi onnellisena. Kuljettaja lupasi tuoda kellon Rautatieaseman eteen parinkymmenen minuutin päästä.

Ms Tati meni ulos seisoskelemaan ja häntä hermostutti. Entä jos kuljettaja ei toisikaan kelloa? Entä jos hän myöhästyisi junasta, johon hänellä oli jo lippu? Entä jos…

Hän käveli kadun yli ja astui sisään Ale Pupiin.

"Aamulla tämän nimi vielä nauratti enkä ihan ajatellut täällä käyväni", hän mietti samalla, kun vahva vanhan oluen tuoksu huokui häntä vastaan ovella.

"Tässä kulmassa oli ennen Veljekset Nekkulan ruokakauppa, josta poloiset opiskelijat saivat ostaa halpaa särvintä. Vanhat arvot ovat edelleen kunniassa."

Juotuaan pienen oluensa hän palasi värjöttämään ulkoilmaan. Hän tunsi itsensä melkein alastomaksi ilman rannekelloaan. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tuttu taksi ja kuljettaja kaarsivat lähistölle. Hän käveli kuljettajaa vastaan ja sai kallisarvoisen kellonsa. 

"Päivän paras juttu! Tämä voittaa Vakoilumuseonkin ihmeet! Olinpa minä etevä!"