Kew Gardens marraskuussa

Junat kolkuttelivat minuutin välein Ms Tatin pienen hotellihuoneen ikkunan ali. Earl’s Courtin maanalaisen asema oli melkein vieressä.

”Hyvänä puolena tässä on, että tuntuu koko ajan, että on matkalla”, Ms Tati muistutti itseään. ”Ja onhan minulla korvatulpat, jos tarvitaan.”

Marraskuisen Lontoon-käyntinsä tekemisiä etukäteen miettiessään hän oli ollut varma ainakin siitä, että puutarhat saisivat jäädä rauhaan. Jo vuodenajan vuoksi kannattaisi mukavaa tekemistä etsiä enimmäkseen sisätiloista.

Lontoo kuitenkin hymyili hänen saavuttuaan. Ensimmäisen aamuteensä hän sai nauttia auringossa Gloucester Roadin Paul’in terassilla. 

Parin ensimmäisen aurinkoisen päivän jälkeen hän keitteli huoneessaan tottuneesti iltateetä kaupungilta palattuaan, junien kodikas kolke taustalla. Samalla hän katseli maanalaisen karttaa. District Linella Earl’s Courtista ei ollut kovinkaan monen pysäkinvälin matka Kew Gardensiin. Huomenna menenkin sinne, hän päätti.

Seuraavana päivänä sateli hiljakseen. Ms Tati nukkui pitkään, raotteli välillä silmiään ja toivoi sateen muuttuvan auringonpaisteeksi niin kuin edellispäivien pienten kuurojen jälkeen oli tapahtunut. Lopulta hän nousi, pukeutui ja lähti matkaan, pienestä sateesta huolimatta.

Kew Gardensin asemalla hän oli käynyt muutaman kerran aikaisemminkin. Silti hän ei oikein muistanut mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä puutarhaa etsimään. Paikka muistutti pienen kylän keskustaa. Hän muisti kyllä elävästi siellä olevan kahvilan, joka nytkin näytti kutsuvalta, varsinkin koska hän ei ollut vielä syönyt aamiaistaan. Lopulta hän lähti vähän epäröiden summamutikassa kävelemään suurinta katua. Samalla hän ihmetteli kyltityksen puuttumista puutarhaan.

Hän päätyi kiertämään suuren harhareitin, joka kyllä johdatti hänet puutarhan reunamille, mutta puutarhaan pääsyssä oli yksi ongelma: korkea rauta-aita, joka jatkui niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä. Hän ihaili Kansallisarkiston piha-alueen vesialtaita, kysyi neuvoa lastenlastaan vaunuissa työntävältä isoäidiltä, joka ei osannut sanaakaan englantia, ja huomasi lopulta olevansa jälleen asemalla. Tällä kertaa hän käveli suoraan aseman edessä seisoskelevan eläkeläismiehen luo ja kysyi tältä neuvoa. Hän sai kuulla, että hänen pitäisi mennä rautatien ali kulkevan tunnelin kautta toiselle puolelle, josta matka puutarhan portille olisi lyhyt.

Alikulkutunnelissa kävellessään hänen mieleensä muistui taas junamatkalla havaitun kyltin sana ’overground’. Underground ja overground. Hän ei itsekään voinut käsittää, miksi se häntä hymyilytti. Ehkä hän oli muuten vain hyvällä tuulella.

Puutarhan portille päästyään hänen jalkojaan särki jo valmiiksi ja sade jatkui. Lipunmyyjä kertoi, että puutarha suljettaisiin tänään huonon sään vuoksi tavallista aikaisemmin, mutta hänellä olisi sopivasti aikaa käydä vaikka Palm Housessa. Ms Tatia ei pieni sade haitannut, ei hän ollut vielä edes ottanut sateenvarjoaan esiin laukustaan. Eikä hän myöskään halunnut juuri nyt nähdä Palm Housea. Hänestä tuntui, että kasvihuoneet muistuttivat kaikkialla maailmassa toisiaan paljon enemmän kuin ulkopuutarhat.

Niinpä hän poikkesi ensin pikaisesti myöhäiselle aamuteelle ulkokahvilan markiisivarjon alle. Kuumaa teetään hansikkaat kädessä hörppiessään hän huomasi, että alueen pieni sightseeing”juna” näytti odottelevan uusia matkustajia lähettyvillä. Hän otti pahvimukinsa ja meni kysymään, vieläkö tyhjänä seisova juna oli aikeissa kiertää aluetta. Saatuaan myönteisen vastauksen ja tervetulotoivotuksen hän asettautui tyytyväisenä yhteen vaunuun.

”Tämä on juuri sopivaa”, hän ajatteli. ”En ole aikaisemmin nähnyt kuin osan alueesta, ja nyt saan katsella maisemia mukavasti istuen, sateelta suojassa.”

Muutamia muitakin matkustajia ilmaantui ennen junan lähtöaikaa. Kuljettaja tiesi yhtä ja toista alueesta. Hänen anekdoottejaan kiinalaisesta tornista, eri puulajeista ja niiden vanhimmista edustajista sekä kunkin puutarha-alueen parhaista vuodenajoista oli mukava kuunnella.

Monien puiden syksyinen komeus oli vasta parhaimmillaan, kun osa oli jo pudottanut lehtensä. Syksy olikin puiden katselun aikaa, silloin tajusi selvästi miten ylväät ja lempeät puut ovat puutarhan valtiaita ja antavat suojansa muille kasveille. Ja ihmisille. Sekä muutamille eläinlajeille, joista Ms Tati näki ainakin riikinkukkoja ja oravia. Pikkulinnuista hän ei oikein ennättänyt erottaa, mitä ne olivat. Hän teki monia yrityksiä valokuvata puita ja riikinkukkoja liikkuvasta ja pomppivasta junasta taskukamerallaan. Lopputulokset olivat taiteellisia. Kiinalainen pagoda näytti aika vinolta.

Hän nousi junasta Orangerien lähettyvillä. Sieltä alkoi komeudestaan kuulu perennakäytävä, se näytti hienolta vielä niinkin myöhään syksyllä. Käytävän varrella olevat toinen toistaan kauniimmat istuskelupaikat eivät sateessa houkuttaneet, mutta silti Ms Tati vietti runsaasti aikaa katselemalla heinien ja jo kuihtuneiden tai vielä kukassa olevien muiden kasvien vähän surumielistä, mutta edelleen värikästä kauneutta.

Hän pysähtyi myös katselemaan istutusten takaa häämöttävää Hive-taideteosta. Taiteilija Wolfgang Buttress on suunnitellut sen kunnianosoitukseksi mehiläisille, joista koko planeettamme on riippuvainen. Ms Tatin oli siinä seisoessaan vaikea kuvitella ketään, joka paremmin olisi ansainnut kunnianosoituksen.

Hive on rakennettu mehiläispesien kennoarkkitehtuuria hyödyntäen ja se toimii jollakin Ms Tatille toistaiseksi mystiseksi jääneellä tavalla vuorovaikutuksessa Kew Gardens’issa olevan oikean mehiläispesän -ja parven kanssa. Ms Tatia hiukan puistatti, sillä keskittyessään katselemaan teosta siinä liikuskellessaan, hänelle tuli tunne kuin hän olisi ollut hyönteisparven ympäröimänä.

Hänellä ei ollut enää aikaa mennä tekemään lähempää tuttavuutta. ”Tällä kertaa”, hän sanoi mielessään.

Käytävä johdatteli kohti auringonlaskua ikkunoistaan heijastelevaa Palm Housea ja puutarhan porttia. Ms Tati viivytteli, vaikka marraskuun hämärä alkoi jo laskeutua.