Delhissä

Yöllä Kabulin yli lennettäessä Ms Tati tunsi jo olevansa kaukana kotoa. Helsingistä lähdöstä oli kuitenkin vain viitisen tuntia ja enää tunnin verran lentomatkaa jäljellä Delhiin.

”Suomi on idässä”, hän ajatteli.

Delhin modernilla ja hienolla lentokentällä tukahduttava kuumuus löi vastaan heti aamun varhaisina tunteina. Pyörryttävää seisomista jonoissa ja yksityiskohtaisten maahantulopapereiden täyttämistä monisivuisen, ennakolta täytetyn viisumianomuksen lisäksi.

Ms Tati joutui kaivamaan käsilaukustaan matkaohjelmansa ja etsimään matkan varren hotellien yhteystietoja päiväkohtaisen ohjelmansa selvittämiseksi. Sormenjäljet eivät meinanneet millään tallentua oikein järjestelmään.

Matkanjohtaja odotti paikallisen oppaan kanssa kärsivällisesti tuloaulassa muun ryhmän kanssa, ja parkkipaikalla odottivat auringossa laiskoina makailevat kulkukoirat, bussi tuli hiukan myöhemmin.

Hotellissa he saivat tervetuliaisiksi kaulaansa samettikukkaköynnökset ja otsaansa suojaavan punaisen täplän. Ne tarjoiltiin sokerisen, värikkään juoman kera.

Lentokoneessa vietetyn unettoman yön jälkeen Ms Tati katseli otsatäpläänsä hotellihuoneen peilistä hieman sekavin tuntein. Matka tähän tuntui liian lyhyeltä suhteessa siihen, että Intia oli ollut hänen toteutumaton matkakohdehaaveensa niin kauan.

Lyhyen lepohetken jälkeen he suunnistivat bussilla kaupungin vilinään. Intian liikenne. Länsimaiselle mahdoton täysin kuvitella ennen kuin siellä on. Sääntöjä ei oikeastaan ole, ajetaan rinnakkain, limittäin ja lomittain ja ihan miten kukakin parhaiten eteenpäin pääsee. Väistely on kehittynyt taiteen asteelle. Äänipilven keskellä jonkin aikaa oleiltuaan turistikin alkaa tajuta, että korviahuumaava meteli on kommunikaatiota, joka kaaosmaisessa liikenteessä epäilemättä säästää ihmishenkiä.

Ei ihme, että intialaiset tuohtuivat laittomaan yleislakkoon asti, kun uusi lainmuutos toi voimaan kypäräpakon kaiken laatuisille pyöräilijöille. Kypärä päässä ei kuule kunnolla. Lakko ei tuottanut tulosta, mutta ei hätää: juuri kukaan ei noudata lakia.

Ms Tati istui riksassa ja Delhin vanha kaupunki vilisti hänen lautasen kokoisiksi levinneiden silmiensä ohi. Hän yritti muistaa pitää kätensä riksavaunun sisäpuolella, kuten oli käsketty. Ajajalla tuntui olevan silmät niskassakin, sillä hän huomautti Ms Tatille, jos hänen sormenpäänsäkään ylittivät määritellyn rajan. 

Polkiessaan mies vältteli tottuneesti sekä jalankulkijoita että muuta liikennettä. Hän ennakoi jalankulkijoiden liikkeitä, väisteli muita riksoja ja moottoripyöriä, joiden päälle oli pakkautunut kokonainen perhe, koputteli keskusteluun uppoutuneita jalankulkijoita olalle, jotta he huomaisivat väistää riksan takapyöriä, tai huuteli väistökehotuksia edessään samaan suuntaan käveleville.

Ms Tati imi sisäänsä kaupunkinäkymää, jossa koko elämä tuntui vilahtelevan hänen silmiensä ohi värikkäinä kuvaelmina. 

Hedelmien myyjät, parturintuolinsa kadulle pystyttäneet hiustenleikkaajat, vaatekauppiaat, kulkukoirat ja ylväinä ja omanarvontuntoisina ihmisten keskellä liikkuvat lehmät, vauvoja värikkäissä sareissaan kantavat naiset, kasvonsa peittävät nuoret naiset, erilaisten tarvekalujen kauppiaat, katukeittiön myyntipöydät, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet suuria riisisäkkejä selässään kantavat miehet ja suunnattoman säkkikuorman edessä ponnistelevat aasit…

Katseen hakeutuessa ylöspäin hän näki kaikkialla sekaisina vyyhteinä roikkuvat sähköjohdot, siirtomaahallintohenkiset englanninkieliset mainoskyltit ja kyltit kielillä, joita hän ei ymmärtänyt, suurten ja kalliiden länsimaisten liikeketjujen modernit logot ja mainokset. Talot, joiden ilmastointia oli parannettu epämääräisillä rei’illä seinissä tai katoissa, ja niihin lisätyillä kangaskatteilla. Talon, jonka katon läpi kasvoi suuri puu.

Kaiken tämän hän näki jonkinasteisessa sumussa, sillä jatkuva sumuisuus kuuluu kaupungin luonteeseen. Delhiä pidetään kenties maailman saastuneimpana kaupunkina. Ilmanlaatu siellä on huono.

Ei kuitenkaan niin huono, etteikö taivaalla liiteleviä haukkoja olisi saattanut erottaa. 

Vanhan kaupungin sokkeloisuus ja käsittämätön tungos vaihtuivat New Delhin puolelle mentäessä siirtomaatyyliseen mahtipontisuuteen ja selkeyteen, vihreisiin nurmikenttiin, kukkapenkkeihin ja suureellisiin rakennuksiin, joiden seassa mahtui erinomaisen hyvin ajamaan myös bussilla. Riemukaari, hallintorakennuksia, puistoja, huviloita. New Delhi on britti-imperiumin suuria muistomerkkejä.

Intian kuohuva historia ja toisiaan seuranneet imperiumit ovat Delhin näkymissä läsnä.

Yksi maailman ehkä upeimmista minareeteista löytyy Delhistä ja vaikka Ms Tatin matkaohjelmaan kuului vain kaksi päivää Delhissä, hän ennätti kuitenkin näkemään sen.

Koristeellisen Qutb Minar -tiiliminareetin juurella ovat Delhin ensimmäisen moskeijan rauniot. Moskeijasta ei enää ole jäljellä paljoakaan, mutta minareetti on säilynyt koskemattomana 1100-luvulta lähtien.

Vierailijoissa oli paljon muslimeja, joille paikka oli ehkä koko päivän retkikohde. Alueen suurten, vanhojen puiden alla syötiin eväitä koko suurperheellä, lapset leikkivät raunioissa.

Ms Tati tutkaili kameransa kanssa suuria koristetiiliä moskeijan raunioilla, näki punakukkaisia puita, joiden kukkivat oksat riippuivat tien varrella antaen suojaa auringolta, vihreitä papukaijoja, maaoravia, kolibreja ja tuttavallisen, mutta kohteliaan variksen, joka ilmoitti olevansa menossa varisten rukoushetkeen minareetin laelle.

Pieni äitinsä seurassa kulkeva tyttö hymyili hänelle ja sanoi ujosti:

- Hello!

Ms Tati vastasi hymyyn ja tervehdykseen ja sanoi sitten jo ohi ehtineiden perään:

- Saisinkohan ottaa sinusta valokuvan?

Äiti pysähtyi juttelemaan tyttärensä kanssa ja tyttö kääntyi vieläkin leveämmin hymyillen katsomaan Ms Tatia, äitinsä sarinhelmasta kiinni pidellen. He palasivat Ms Tatin luo ja tyttö asettui hänen eteensä kuvattavaksi silmin nähden ylpeänä.

Ms Tati nappasi kuvan ja kiitti niin kauniisti kuin osasi.

Äiti supatti tytön korvaan ja tämä sanoi:

- You are welcome.

Koululaisryhmä käveli Ms Tatin ohi minareetilta palattaessa. He vilkuttivat ja huutelivat ”Hello!”

Myöhemmin matkallaan Ms Tati kysyi uudelta jaipurilaiselta tuttavaltaan, että miksiköhän lapset niin innoissaan tervehtivät turisteja joka puolella. Ovatko he oikeasti iloisia turistien näkemisestä, vai mahtaakohan tuohon iloon sisältyä vähän pelleilynhalua kaikesta kuvia napsivia turisteja kohtaan. Hänen uusi ystävänsä sanoi:

- Meillä Intiassa on niin monia eri kieliä ja tervehtimistapoja, että tuntemattomat ihmiset eivät yleensä tervehdi toisiaan, kun eivät tiedä varmasti millainen tervehdys olisi sovelias. Lapset ovat kai oppineet, että länsimaisia turisteja voi aina tervehtiä sanomalla Hello… He ottavat siitä kaiken irti.

No niin, Ms Tati mietti. Kyllähän tervehtiminen on mukavaa ja sillä saa jo jonkinlaisen kontaktin ihmisiin. – Hän kun oli luullut, että Namaste oli yleinenkin tervehtimistapa Intiassa. Mutta, after all, turistithan ovat suuria lapsia.

'