Berberimarkkinoilla

 (Piirros: Tiina Paju)

Lintu lauloi suljettujen ikkunaluukkujen takana arabiaksi. Huoneessa oli pilkkopimeää lukuun ottamatta kahta kapeaa valoviirua oven ja ikkunan luukkujen raoista. Ms Tati ei ihan heti muistanut missä oli, vaikka heräämiseen olivat häntä pohjustaneet jo ensin mullahien rukouskutsut ja sitten lähitienoon kukkojen itsetuntoiset kiekaisut.

Hän peseytyi ja sujahti kesämekkoonsa ja sandaaleihinsa. No alusvaatteisiin tietysti myös, mutta hieno nainen ei mainitse niitä erikseen. Koko riad nukkui vielä aikaisen sunnuntaiaamun rauhassa, kun hän avasi kitisevät paksut puuovet auringonvalossa kylpevälle patiolleen ja sulki ne saman tien takanaan. Hän hipsi hiljaa portaat alakertaan, käveli rakennuksen keskuspuutarhan läpi ja pitkin kapeaa, hämärää käytävää portille, johon hänellä oli avain.

Naapurustossa oltiin jo hereillä ja ohikulkijat tervehtivät häntä. Hän oli ennättänyt vilkaista riadista saamaansa karttaa ja varmistaa osaavansa noutopaikalle, josta paikallinen turistifirma oli ilmoittanut hakevansa hänet kaupunkikiertoajelulle.

Joku tervehti häntä ja ajoi pyörällä hänen rinnalleen. Mies, joka sanoi asuvansa naapuritalossa ja nähneensä hänen lähtevän majapaikastaan. Mies oli menossa ostamaan vaimolleen huivia, koska vaimo juuri sinä päivänä täytti 55 vuotta. Ja huivi piti ostaa joka sunnuntaisilta berberimarkkinoilta, jonne Ms Tatinkin pitäisi ehdottomasti osallistua ja käydä katsomassa millaisia käsitöitä vuoriston berberit toivat myytäviksi.

Se olisikin mielenkiintoista, Ms Tati totesi, vahinko ettei hän ennättänyt, koska oli menossa turistikierrokselle. Voi ei siinä kulu juuri yhtään ylimääräistä aikaa, se on tässä ihan lähellä, mies sanoi. Ja miten ollakaan, Ms Tati huomasi - olihan hän oikeastaan varannut runsaasti ylimääräistä aikaa - kävelevänsä pyöräänsä taluttavan miehen vierellä ihan eri suuntaan kuin oli aikonut.

        

     - Tässä ovat kaikille avoimet suihkut. Tuossa naisten ja tuossa toisella puolella miesten. Naisten maksaa 30 dirhamia ja miesten 20. Arvaa miksi?

Ms Tati ei keksinyt syytä.

- Naiset käyttävät kolme kertaa enemmän aikaa kuin miehet, siksi. Naiset vaihtavat aina kuulumiset.

Mies esitteli sujuvasti pieniä arkisia nähtävyyksiä kuin paraskin matkaopas, ja lopulta kävikin ilmi, että vaikka hän työskenteli nykyisin opettajana, hän oli ollut myös matkatoimistossa töissä. ”Raharopo” oli hänen hallitsemansa käyttökelpoinen suomalainen idiomi noilta ajoilta.

He saapuivat miehen tuttavan vain sunnuntaisin auki olevaan liikkeeseen, jossa kauppias järjesteli tuotteitaan rauhallisin ottein. Ms Tati sai heti oviaukossa tietää yhtä ja toista berberien tekstiileistä, niiden väreistä ja perinteisistä heimokuvioinneista. Aavikolla makaava kameli, mies neljän vaimonsa kanssa, elämänpuu… Ja naisten kasvotatuointien kuvioita, joilla naiset koristelevat myös kilim-mattoja.

Berberiaviopari ei tapaa toisiaan ennen avioliittoa. Tai ei ainakaan tavannut ennen. Hääyönä vaimo antaa miehelleen kutomansa maton ja mies antaa vaimolleen hopeakoruja, mies kertoi. Berbereiden kilim-matoissa on yksi kumma piirre: ne eivät pala tulessakaan. Talo saattaa palaa, mutta kilimit jäävät ehjiksi. Taaskaan Ms Tati ei osannut arvata, miksi.

- Koska berberit käsittelevät mattonsa aloe veralla. Koeta, ne tuntuvatkin pehmeiltä ja sileiltä.

Kauppias pyysi Ms Tatia istuutumaan ja nauttimaan hetkisen hänen vieraanvaraisuudestaan juomalla minttuteetä. Ms Tati pahoitteli, kun aikaa oli niin vähän ja pitäisi…

- Voi, siinähän menee vain pari minuuttia!

Varttituntia myöhemmin Ms Tati huomasi ostaneensa sahraminkeltaisen kilimin mielestään hyvään hintaan, jonka oli tinkinyt ”kuin berberi”. Kauppias oli jopa ottanut kauhtanansa taskusta sytkärin ja yrittänyt tuloksetta saada liekkiä tarttumaan mattoon.

Ms Tatista oli jotenkin lohdullista tietää, että jos hänen talonsa palaisi, tämä kilim jäisi kuitenkin jäljelle.

Hän odotti hämmästyttävän pieneksi kääröksi muuttuneen mattonsa kanssa, edelleen aikataulussa, ennalta sovitulla aukiolla, jonne pääsi autollakin, toisin kuin hänen riadinsa tienoon kapeille kujille. Mutta autoa ei kuulunut.

Paikalliset tervehtivät häntä hänen seisoskellessaan parkkipaikalla tyhjän panttina. He kysyivät, tiesikö hän missä oli, ja oliko kaikki hyvin vai tarvitsisiko hän kenties taksia tai jonkun näyttämään tietä. Taksinkuljettaja markkinoi tehokkaasti omaa ajoneuvoaan ja arveli, että Ms Tatin sopima auto oli jo mennyt ja jättänyt hänet. Hän voisi viedä 50 dirhamilla Ms Tatin minne tämä halusi. Eikö Ms Tatilla ollut puhelinnumeroa, tai puhelinta, joku kysyi ja tarjosi omaa puhelintaan. Lopulta Ms Tati soitti ja kuuli, että auto olisi paikalla kymmenen minuutin kuluttua.

Tunnin ja kymmenen minuuttia alkuperäistä aikaa myöhemmin hän istuikin ilmastoidussa tila-autossa, ja parin autonvaihdon jälkeen siinä lopullisesti oikeassa autossa, jossa hänen oli tarkoituskin.

Auto kaartoi yhden Marrakeshin tunnetuimman nähtävyyden, Bahia-palatsin eteen. Siellä heitä odotti kauniisti ja värikkäästi paikallisittain peittävään pukuun ja huiviin pukeutunut nuori nainen, joka olisi heidän oppaansa. Hän esittäytyi, mutta nimi ei tarttunut Ms Tatin korvaan.

Nainen alkoi puhua eloisasti ranskaa. Ryhmä liikehti hieman levottomasti, sillä esittelyn oli tarkoitus olla englanninkielinen, suurin osa osallistujista oli amerikkalaisia. Opas näytti hämmästyneeltä.

- Me sorry, no English!

Osallistujat katsoivat tyrmistyneinä toisiaan. Kekseliäästi opas kyseli heikolla englannillaan kuka oli mistäkin ja totesi sirkeästi, että kun tässä ollaan näin eri maista, voitaisiinko puhua vaikka - arabiaa?

Tai - hän keksi - osaisiko joku sekä englantia että ranskaa?

- Ei ei, ei missään nimessä!

Mies, joka oli jo tullut myöntäneeksi osaavansa molempia kieliä, ilmoitti erittäin selkeästi, että hän ei kääntäisi.

- Good then, because I am only kidding!

Nainen kikatti heidän hämmennykselleen ihastuneesti ja selitti sitten sujuvasti ja selkeästi lausuen opiskelleensa englantia kolme vuotta ja pyysi kertomaan, mikäli ymmärtämisessä olisi ongelmia. Sen jälkeen he saivat puolen päivän erinomaisen opastuksen palatsiin, Saadien hautoihin ja soukkien kujille ja myymälöihin, muun muassa.

Historian ja nähtävyyksien lisäksi opas kertoi nykypäivän elämästä, myös omastaan. Hän oli arabinainen, joka oli naimisissa berberimiehen kanssa ja totesi, että toistensa kielen osaamisen lisäksi eri kulttuureista tulevien pitäisi tietää valtava määrä erilaisia asioita toisistaan, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin. Kuten silloin, kun hän halusi ensimmäisen kerran kutsua tulevan anoppinsa kylään.

Hän leipoi parhaita tietämiään marokkolaisia leivonnaisia. Ne paloivat uunissa, joten varman päälle pelatakseen hän osti uudet, tietenkään kertomatta, etteivät ne olleet hänen itsensä tekemiä. Kun tulevat sukulaiset saapuivat, hän oli kattanut pöydän kauniisti leivonnaisineen ja hääräsi emäntänä kaataen huolehtivasti jokaisen laseihin vuoron perään teetä. Kukaan ei ottanut leivonnaisia ja kaikki näyttivät yrmeiltä, vaikka hän yritti kertoa vitsejäkin.

Jälkeenpäin selvisi, mikä oli mennyt vikaan. Berberit kaatavat kunnioitetuille vieraille teen kannusta korkealta laseihin ja sitten vielä useita kertoja takaisin kannuun, jotta tee saa kunnolla makua. Ylhäältä kaadettuun teehen myös syntyy kuplia, jotka viilentävät kuumaa juomaa. Hän oli antanut vaikutelman kuin haluaisi polttaa anoppinsa kielen ja haluaisi ylipäätään mahdollisimman nopeasti vieraistaan eroon. Ja teessä ei ollut sokeria valmiina! Mitä enemmän sokeria vieraan teehen laitetaan, sitä enemmän vierasta kunnioitetaan. Ja päinvastoin, tietenkin.

Ms Tati sai ilon nauttia erityisen kunnioittavasta berberien teeseremoniasta vielä myöhemmin matkallaan Essaouiran merenrantakaupunkiin. Pienessä koruliikkeessä Saharasta kotoisin oleva berberimies pyysi saada tarjota ”berberiviskiä” kunnianosoituksena. Koska kunnianosoituksista ei kieltäydytä, Ms Tati tietenkin suostui ja oppi siinä samalla monenlaisia mielenkiintoisia asioita perinteisistä berberikoruista ja niiden koristelusta. Eri heimoille oli omat korunsa. Oli jopa olemassa kaulatalismaneja, joita saattoi Saharassa käyttää kompasseina ja tiennäyttäjinä kohti omaa heimoa asettamalla yhden korunsakaran kohti Pohjantähteä.

- Mikä sinun heimosi on?

Ms Tatin oli pakko vastata, ettei hän oikein uskonut, että hänellä olisi sellaista.

- Ei viikinki?

Paluumatkalla Essaouirasta, istuessaan autossa ja katsellessaan miten aurinko värjäsi ennestäänkin punaisen autiomaan mullan hehkuvan punaiseksi, ja miten pimeän nopeasti ilmaantuessa valot syttyivät siellä täällä oleviin pieniin kyliin ja erillisiin taloihin, Ms Tati vasta tajusi kunnolla olevansa Afrikassa. Toisella, rauhallisemmalla tavalla kuin Marrakeshin medinan hyörinässä.

Hän alkoi ajatella hänelle esitettyä kohteliasta kutsua mennä käymään Saharassa ystävän tai perheenjäsenen kanssa. Saharassa, jossa tähdet näkyvät paremmin kuin missään.

Hän mietti, millaista olisi olla ihminen, joka tietäisi vuosituhansien taakse kuuluvansa johonkin ihmisryhmään, joka pitää häntä aina omanaan.

- Perhe. Ei se ole vain sukulaisia. Se voi olla vaikka koko maailma jollekulle ihmisille.