Faaraon hautakammiossa Staffordshiressa

Copyright Tiina Paju

Biddulph Grange -puutarha Staffordshiressa tuntui Ms Tatista heti alkuunsakin leikkisimmältä puutarhalta, missä hän on koskaan käynyt. Myös salaperäisimmältä. Hän ja hänen ryhmänsä kuulivat, että puutarhasta löytyy mm italialainen, kiinalainen ja egyptiläinen puutarha, sen lisäksi, että siellä on arboretum, kirsikkapuutarha ja dahlia-, ruusu-, yrtti-, ja rodopuutarhat. Muun muassa.

Kun Ms Tati seisoi linnamaisen rakennuksen edessä ja katseli alapuolellaan näkyvää puutarhaa, ei hän olisi voinut kuvitella, että kaikki nuo puutarhan puolet piileksivät jossakin hänen edessään. Hän näki vain puita ja pensaita ja kukkaruukkuja. 

Mutta puutarhalla oli hänelle varattuna omat yllätykset. 

Ne alkoivat siitä, miten puutarhassa kävellessä aina ihan uusi alue putkahti esiin säntillisesti ja geometrisesti leikatun pensasaidan takaa. Uusi väri, uusi teema, uudet kasvit. Ei mitään vihjeitä havaittavissa siitä mikä kulman takana odotti.

Sadetta vihmoi kevyesti, multa ja havupuut tuoksuivat. Puolet seurueesta kävi ostamassa itselleen puutarhan puodista sateenvarjon ennen kuin he lähtivät retkeilemään puutarhan ihmeisiin.

Ms Tati suojasi kameraansa sateelta, mutta napsi kuvia kuin punarinta hyönteisiä. Tuollainen ihan pallonmuotoinen dahlia! Mikä väri tuon pensaan lehdissä! Mikä tuo on?

Muu ryhmä meni jo kaukana, mutta Ms Tatia ei huolettanut. Hän saattoi hyvin kuulla heidän iloiset äänensä, vaikka he juuri kääntyivätkin korkean pensasaidan taakse näkymättömiin.

Hän ihmetteli parhaillaan dahlioiden ja tähtiputkien värejä ja sitä kuinka sadepisarat kimmelsivät niiden kukinnoissa, kun äänet yhtäkkiä katosivat. Ms Tati laittoi kameran laukkuunsa ja kiirehti askeleitaan.

Hän käveli muutamat portaat ylös ja kääntyi samalla kohtaa pensasaidan taakse, jossa oli viimeksi nähnyt muun ryhmän. Heistä ei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään. 

Hän huomasi seisovansa egyptiläisen hautamuistomerkin edessä. Ahaa, hän ajatteli. Varmaan he menivät tuonne. Se selittää sen, miksi äänet lakkasivat kuulumasta kuin veitsellä leikaten.

Oviaukosta sisään astuttaessa oli pimeää. Ms Tati odotti hetken, että silmät tottuisivat. Sitten hän hahmotti juuri ja juuri käytävän edessään ja sen, että se haarautui ainakin kahteen suuntaan. Hän otti varovaisia askeleita. Mitäs jos käytävällä olisi kuoppia, hän mietti. Hän lähti etenemään toista käytävää.

Sen mutkassa pilkotti hiukan punertavankeltaista valoa. Ei tuo ainakaan ole kenenkään taskulamppu, hän ajatteli. Miksi muuten minulla ei ole mukanani taskulamppua, matkailijalla kannattaisi aina olla. Hän ajatteli kaiholla kotiavainnippuaan, jonka peränä oli pieni, ystävältä saatu led-taskulamppu. Se ei nyt ollut mukana.

Valo ei oikeastaan näyttänyt liikkuvan. Miksi joku seisoo paikoillaan täällä pimeässä tunnelissa? Ms Tatia alkoi vähän pelottaa. Jos se on joku ryöväri?

Hänen teki mielensä kääntyä takaisin. Mutta jos he menivät täältä niin kai minunkin täytyy, hän sitten tajusi. Oli ihan hiljaista. Kun hän lähestyi valoa, hän oli hetken aikaa näkevinään pienen, lannevaatteeseen pukeutuneen pojan lyhty kädessään, mutta sitten valo katosi ja hän huomasi päivänvalon kajastavan kauempana käytävällä olevasta ulosmenoaukosta.

Hän huoahti helpottuneena ja ajatteli, että hänen mielikuvituksensa taisi tehdä tepposet. Onkohan tämä ihan oikea hautakammio, joka on tuotu jostakin, hän kuitenkin aprikoi vielä ulos astuessaan.

Sitten asia unohtui, sillä hän huomasi tulleensa taas uuteen, hiljaiseen maisemaan. Ei jälkeäkään muusta ryhmästä. Hän käveli useita polkuja ja löysi hienon näköalapaikan, josta ihailla linnaa. Ongelmat unohtuivat, kun hän otti jälleen kameransa esiin.

Zoomaillessaan linnaa kohti hän sai kuvakenttäänsä matkanjohtajan limenvärisen työasun. Ryhmä seisoi sateenvarjoineen jo heidän lähtöpaikassaan linnan edessä. 

Hän lähti kiirehtimään linnaa kohti, ettei pidättäisi muita odottamassa. Linnan edustan labyrinttipuutarhoissa hän yritti turhaan oikaista linnan terassialueelle. Kaikki reitit, jotka hän valitsi, päättyivät kuitenkin umpikujiin ja hän joutui palaamaan takaisin samaa tietä.

Ryhmä oli jo kuitenkin nähnyt hänet ja vilkutti iloisesti. Paikallinen opas lähti takaisin puutarhaan ja ilmaantui tuokion kuluttua Ms Tatin näköpiiriin punaisen sateenvarjonsa kanssa. Varjoaan jo kaukaa heilutellen hän huusi: "Ei hätää! Pelastan sinut!"

Hieman nolona pelastettu Ms Tati liittyi muun ryhmän seuraan linnan edustalla ja he pääsivät kaikki nauttimaan lounasta linnan ravintolaan.

Mutta paikalla oli vielä jäljellä yksi yllätys, jonka he ennättäisivät nähdä. Siitä Ms Tati kertoo seuraavassa postauksessaan.